Pitääkö pienen lapsen nukahtaa itkuun - pimeässä huoneessa?

Päiväkotilapsilta kysyttiin kolmea asiaa, mitä he pelkäävät. Vastauksista aika usein: "pimeää ja painajaisia". Sitten kuulin, kuinka ihan korkeasti koulutetut, lastenhoitokirjansa pilkuntarkasti lukeneet vanhemmat laittavat parivuotiaan lapsen kellontarkasti omaan huoneeseen nukkumaan, yksin, täysin pimeään. Lapsi valvoo usein pimeässä huoneessa ja itkee itsensä uneen.

Älykkään lapsen mielikuvitus lentää pimeässä, mörköpainajaiset saattavat värittää koko elämän.

Onko tämmöinen pimeässä itkuun nukkuva lapsi neuvolan ohje? Vai ovatko nämä tv-nannyohjelmat vaikuttaneet?

"Se vaan koettelee, kyllä se sinne nukahtaa."

Mielestäni on kyse jo hylkäämisestä.

Hyvinvointilapsen ei pitäisi nukahtaa kuten kadulla yksin elävän katulapsen.

Pieni lapsi tarvitsee turvallisen nukahtamisen, se ei sillä tavalla "koettele". Vanhemman pitää jaksaa lukea valoisa satu illalla, jota lapsi voi miettiä ennen nukahtamista, ja vanhemman pitäisi jaksaa olla lähellä, kunnes uni tulee tai ainakin on läjellä. Ja miksi pitää olla pimeässä? Muka estää unen tuloa. Ei pidä paikkaansa.

Hän nauttii siitä, että on saanut koko maailman polvilleen

 

Tiedämme, kuka on nyt todellinen maailman valloittaja. Ukrainan sota on vain temppu, jolla koko maailma on varpaillaan ja joutuu järjestelemään ravitsemus- energia- kuljetus-, suhde- ynnä muut kansalliset asiansa vain hänen temppunsa vuoksi.

Hän nauttii siitä, että on saanut koko maailman polvilleen. Hän viis välittää oman kansansa tilasta, eristyksestä ja perheiden onnettomuudesta, kun ne menettävät poikiaan ja tyttäriään hänen temppunsa alttarille. Oma kansa on väline ja uhri.

Oletteko huomanneet hänen nykyisen, myhäilevän, ei lainkaan ahdistuneen katseensa? Ilme kertoo tyytyväisyydestä, suorastaan seesteisyydestä. Maailma on halussa. Miksi muuten hänen kuviaan jatkuvasti esitetään meille? Siitäkin hän on onnellinen. Emme halua nähdä joka päivä tätä itsetyytyväisyyden ilmettä.

Sairasta.

We know who the real world conqueror is now. He enjoys in the fact that he has brought the whole world to its knees. The war in Ukraine is just a trick with which the whole world is on its toes and has to organize its nutrition, energy, transport, relations and other national affairs just because of his trick.

He does not care one iota about the condition of his own people, their isolation and the misfortune of families as they lose their sons and daughters at the altar of his tricks. One's own people are a tool and a victim.

Have you noticed his current, satisfied, not at all anxious look? The expression speaks of satisfaction, downright serenity. The world is possessed. Why else are his pictures constantly being shown to us? He is happy about that too. We don't want to see this smug look every day.

It's sick.

DIKTAATTORI

DIKTAATTORI

 

Moni miettii, mitä diktaattorin päässä liikkuu? Minäkin. 

Yksi asia on varma, ja se ohjaakin kaikkea muuta.
Itsevaltias on itseään ylivertaisena pitävä ihminen. Hän kuvittelee tietävänsä, kuinka maailmaa muutetaan paremmaksi, tai kuinka hän saa rikkautta ja kunniaa ja jää suurena ja vahvana historiaan.

Pohjaltaan itsevaltias on suuri pelkuri. Häntä kalva pelko, että joku on häntä parempi. Hän ei myönnä sitä itselleenkään ja haluaa vakuuttaa kaikki muut, kansan, ehkä koko ihmiskunnan ylivertaisuudestaan. Se viisaampi, älykkäämpi, taitavampi voi olla yksilö tai kansa tai kokonainen ihmisrotu. Ja koska hänellä yksin on valta, hän voi hävittää tuon uhkaajan.

Diktaattori voi olla aluksi vilpitön halussaan muuttaa maailmaa paremmaksi. Sellaiseksi, jossa asuvat ihmiset toteuttavat hänen unelmaansa utopiasta. Hän uskoo, että se on toteutettavissa, koska hänen unelmiinsa ja lupauksiinsa uskovat monet, kohta koko kansa.

Kaikki tämä on historiassa nähty ja nähdään tänäänkin. Ihmisparka ei ole muuttunut vähääkään. Hän on höynäytettävissä. Enemmistö on kokonaisnäkemykseen kykenemätön, se hurmaantuu ja toimii laumana. Hitler, Mussolini, Stalin, Trump. Voi muistaa myös meidän 1960-luvu ns. älymystöämme. Nuorison osa meni laumana radikaaliaatteiden mukaan. Muistan itseäni samanikäisenä. En mennyt mukaan, olin vastarannan kiiski ”ymmärtämätön” , ”tiedostamaton”, kun en ihannoinut Neuvostoliittoa, kommunismin yhteisöaatetta, en vihannut isänmaallisuutta, lottia, sotaveteraaneja, jotka olivat raukkoja. Heidän ei sallittu avata traumojaan, puhua sodasta ollenkaan. Muistan opiskelutoverini, joka purki joka käänteessä hänen omasta mielestään traumaattisia synnytyksiään, mutta sotaveteraanien täytyi pitää kaikki kokemuksensa sisällään, hänen mielestään he olivat sodan ihannoijia, itsekkäitä muka-sankareita. Äitini ja tätini toimivat kaikki sotavuodet lottina, tiesin toisenlaisen todellisuuden. Tunsin itseni luopioksi, en tyhmäksi. Olin hirveän huolestunut, jopa ahdistunut. Pelkäsin tuota laumatulevaisuutta.

Aina syntyy diktaattoreita. Ei ole heidän sairaan mielensä syy, että he voivat toteuttaa hävitystä, vaan syy on niiden, jotka päästävät nuo itseään palvovat yksilöt valtaan. On käsittämätöntä, että esimerkiksi Yhdysvalloissa juuri köyhimmät ja surkeimmassa vähemmistöasemassa olevat äänestävät Trumpia, palvovat häntä, joka vihaa köyhyyttä, pitää sitä ihmisen omana valintana, ei suo yleistä terveydenhoitoa eikä mustaa kansanosaa vaikuttamaan asioihin, kerää ja kasvattaa jättiomaisuuttaan, halveksii uskontoja, levittää valheita – sortaa vähäosaisia. Ja juuri he haluavat hänet kuninkaakseen. Hänen kuvitellaan olevan messias, kun on luvannut kaikille työtä. Kertomatta sitä, että kaikilla aikeillaan estää kaiken hyvinvoinnin niiltäkin jotka saavat työtä, huonosti palkattua raatamista, jolla ei makseta sairauskuluja eikä heidän lastensa koulutusta. Koska hän estää juuri ne perusasiat, jotka parantaisivat näiden vähäosaisten elämää. Ihmispoloiset ovat niin tyhmiä, etteivät kuule eivätkä näe muuta kuin sen hetken hyvän, joka on heille on tuon huumaajan manipuloijan lupaama työ. Joka ei lopulta auta heitä paljonkaan, sillä he eivät siinä järjestelmässä tule toimeen, ellei järjestelmää muuteta.

Diktaattori on manipuloija, ja ihmispolot ovat niin helposti manipuloitavissa. Manipuloija pyrkii aina omaan hyvinvointiinsa ja etujensa turvaamiseen ja kasvattamiseen.

Koulukiusaaminen ei lopu pelkällä sovittelulla

 Luin OPETTAJA-lehdestä 18/2022 Unto-opettajan ahdistavasta syyllisyydentunteesta, kun ei pystynyt auttamaan kiusaamisesta kärsivää oppilastaan, joka teki lopulta itsemurhan. Surullinen tarina suuresta myötätunnosta. Viimeinen tikki tämän tarinan kirjoittamiseen minulle oli, kun puhelimeeni ilmestyi - jälleen kerran - pyyntö lähettää rahaa koulukiusaamisyhdistykselle. Olen nimittäin ihan kokemuksen perusteella sitä mieltä, että rahaa ei tarvita eikä täsmäsovittelu itsessään auta. Pitää luoda yhteisöllisyys kotien kanssa ja muuttaa koulun toimintatappoja. Yksittäinen opettaja voi tehdä paljon, mutta hänen harteilleen ei saa hän itsekään sälyttää koko vastuuta.

Olen toiminut koko 80-luvun yläkoulun laaja-alaisena erityisopettajana, ns. klinikkamaikkana, ja sitä ennen 70-luvulla samaisissa tehtävissä silloisessa isojen jätkien kansoittamassa kansalaiskoulussa, kiltit koulukkaat olivat oppikouluissa. Ambulanssi kutsuttiin muutaman kerran välitunnilla ovelasti piilossa pieksetyn oppilaan noutamiseksi. 90-luvulla työskentelin erityisopettajien kouluttajana ja rehtorina ja 2000-luvulla touhusin kahden kaupungin päätoimisesti palkattuna erityisopetuksen kehittäjänä toteuttaen Opetushallituksen erityistukea koskevia hankkeita. Tämä taustastani tarinani pohjaksi.

Yläkoulun aikaan 80-luvulla minulla oli muutama koulukiusaamisesta kärsinyt oppilas, ja yksi tapaus on jäänyt erityisesti mieleeni. Kahdeksannen luokan poika haettiin marraskuun lopun pakkasella metsästä lymyämästä. Alkoi hänen kanssaan pitkä pienryhmässä opiskelun prosessi, jota opettajakunnasta osa vastusti sanoin: ”Ei yhtä voi kohdella eri tavalla kuin muita”. Pidin pääni oman työjärjestyksen tekemisessä kyseiselle oppilaalle - ei ollut vielä virallista HOJKSia, lainmukaista henkilökohtaista opetuksen järjestämistä koskevaa suunnitelmaa! - ja lopputulos oli oikea, kiusaaminen väheni, ei kylläkään loppunut ihan kokonaan. Ei pystytty yhteistyöhön perheen kanssa, koska kiusatun perhe ei tullut koskaan paikalle. Siinä olikin yksi syy, miksi poikaa kiusattiin, vanhanaikaisten vaatteiden ja kotiolojen vuoksi - ja kiusaajista ei saatu tietoa, sillä mobbaaminen tapahtui yli luokkarajojen. Erittäin lahjakkaaksi osoittautunut poika vietti koko koulupäivänsä ajan pienryhmässä analysoiden kanssani tilaansa, harjoitteli ryhmään sijoittumista ja ryhmän hyväksymäksi tulemista, ja maaliskuussa hän oli valmis siirtymään luokkansa mukaan kaikissa aineissa. Tuossa tapauksessa koulu pystyi ilman vanhempiakin hoitamaan homman jonkinlaiseen turvalliseen maaliin.

Ja sitten, paljon myöhemmin tapahtui kummia.

Oma poikani siirtyi maalta silloisen yläasteen seiskalle Helsingin keskustan suureen kouluun. Hän kertoi kerran sivulauseessa, vahingossa, että ”on se kumma, kun päätä hakataan välitunnilla kiviseinään”!
Poikani puhui hiukan murretta, ja häntä pidettiin landepaukkuna. Siinäpä syy, että voitiin hakata päätä kiviseinään. Pojallani on myös vähäisiä asperger- tunnusmerkkejä, omanlaisia ajatuksia ja tapoja, jotka myös kiinnittivät kavereiden huomion. Murrosikäisille tärkeä ulkoinen olemus vaatetuksineen oli ihan normaali stadilainen.
Minä sain ensisijaisesti äitinä, toiseksi ammatiltani erityisopettajana niin sanotusti hepulin, silmissäni säkenöi. Kyseisessä koulussa ei ollut vielä yhtään yleisopetukseen integroitua erityisopettajaa, kuraattori kävi ja psykologinkin sai pyynnöstä keskustelemaan, mutta koulussa ei kyetty puuttumaan toimintamalleihin.

Kutsuin luokanvalvojan avustuksella vanhemmat iltapalaveriin. Lähes kaikki vanhemmat saapuivat, minä kerroin juurta jaksain tapauksen. Kysyin, mitä voitaisiin tehdä. Mielestäni tärkeintä oli luoda kotien välinen yhteys. Vanhemmat olivatkin loistavaa väkeä. Laadittiin yhteyslista. Yksi isä ehdotti, että hän voisi alkaa pelata poikien ja tyttöjenkin kanssa amerikkalaista jalkapalloa, koska pelasi sitä itse, yksi äiti sanoi olevansa Helsingin Sanomissa töissä ja voisi viedä koko luokan yöretkelle lehden painoon Vantaalle. Hyviä ideoita sateli. Yhdessä sovittiin pidettäväksi uusi kokoontuminen, jossa olisivat oppilaat vanhempineen ja sovittaisiin retkistä, joita vanhemmat olivat valmiita järjestämään. Näin tapahtui.
Helsingin opetustoimi aktivoitui hetkessä, ja jo seuraavana vuonna yläkouluissa oli laaja-alaiset pienryhmiä mahdollistavat erityisopettajat. Toimi on koulun tukirakenteissa erittäin tärkeä, mutta toki silti vaatii tarkkasilmäisyyttä, sisukkuutta ja diplomatiaa koulutuksen antamasta ammattitaidosta huolimatta - tai juuri siksi, asenne ja mieluiten taito jo koulutukseen sisällytettynä.

Minä olin tietysti etuoikeutettu hoitamaan oman pojan kiusaamisasiaa, koska olin ammattilainen ja lisäksi tarpeeksi kiukkuinen. Tein radikaalitempun, ja vedin poikani koulusta kahdeksi kuukaudeksi takaisin maalle. Käytiin kuitenkin Helsingissä kaikki vanhempien järjestämät hienot yhteiset vapaa-ajalle järjestetyt tapahtumat, ja kun poika palasi joululoman jälkeen, kukaan ei enää kiusannut. Poika sai käydä koko yläasteen loppuajan rauhassa. Sovelsin kyllä samaa jo aiemmin erityisopettajan virkaa hoitaessani.

Vuosia aikaisemmin olimme saaneet vanhimman tyttären luokan vanhempien puhelinnumeroista muodostetulla yhteyslistalla lasten ovelat yökylävalheet eliminoiduttua. Kaverin yökylämenon sijaan lapset olivatkin porukalla viettäneet iltoja paikalla majailleita alkoholisteja ”kääntäen” ja lopputuloksena oli kaksi sairaalareissua korvikeaineiden juomisesta ja loppujengin kerääminen hangesta. Vanhempien tarkistussoittojen avulla iltamenot ja yökylät muuttuivat lasten tietoisuudessa kontrolloiduiksi ja yhteisöllisyys sai vallan.  

Mikä tämän tarinan opetus tahtoo olla? Se, että täsmäsovittelu ei yksin auta, se ainoastaan kiihdyttää oppilaita, kun kiusatusta on tullut silmätikku. Oppilaiden luovuus ja oveluus on salattu ja mittaamaton. Ylipäätänsä koulun sisäiset toimet eivät kykene poistamaan kiusaamista, ellei koko ryhmän vanhempia ja oppilaita saada mukaan yhteistyöhön. Jos vanhemmista ei löydy aloitteellista aktiivisuutta, koululla on kyllä mahdollisuus ja velvollisuuskin tehdä rivakka aloite ja ryhtyä toimiin. Kun ja jos epäonnistumisia sattuu, syys ei missään tapauksessa ole yksittäisen opettajan syy. Ansio saattaa ollakin!

Tämän olen nähnyt pitkähkön koulu-urani aikana.

#opettajalehti #koulukiusaaminen

 

Satu - A Fairy Tale

 Sadun (ei Satun) päivä. Onnea Sadulle!

Myös kirjoitetulle sadulle onnea!

Sadun pitää sisältää empaattinen juoni, tunnekuohu. Sadun pitää kutkuttaa mielikuvitusta, saada lapsi kuvittelemaan ja ratkomaan asioita itse. Satu ei ole kurjan todellisuuden kuvitusta. Sadun pitää päättyä onnellisesti.

Koska se on satu.

En tiedä, mistä satukirjasta oli kyse, valitettavasti, mutta luin sitä yhä uudestaan ja uudestaan ja se oli niin suuri ja painava, että sitä oli pidettävä pöydällä, sitä ei jaksanut pitää sylissä. Olin joko koulussa jo tai ehkä en ollut vielä. Tarinat, siis sadut vaikuttivat tunteisiini, elin niissä mielikuvissa, joita sadut loivat, kuvittelin sitä maailmaa, josta tarinat kertoivat, ja tiesin, että mikään ei ollut mahdollista eikä totta, mutta oli silti - siinä teoksessa. Kirjan sisältö vaikutti koko elämääni, vaikuttaa varmaan edelleen. Ahmin myös muita satuja niin paljon kuin Äänekosken kirjasto ja äidin koulun kirjat anniskelivat. Surin, iloitsin, otin osaa, seikkailin kertomusten mukana. Miten pärjäisin nyt, ellei noita suloisia, julmia, ihania satuja olisi ollut?

#satu

Miksi YK (UN) on toimintakyvytön

 YK:n toiminta on maailman valtioiden yhteistyötä, mikä onkin muuttanut asioita paremmaksi, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo on lisääntynyt. Valvonta on mahdollistunut ja asioista neuvotellaan.  Kuitenkin järjestön syntymisen varmistamiseksi piti antaa joillekin suurvalloille ns. VETO-oikeus. Tuo oikeus mahdollistaa sen, että ne voivat kieltäytyä tai kumota kaikkien muiden jäsenten suunnitelman ja sen toteuttamisen. Yleensä, tai aina oikeuden toteuttajalla on oma etu kyseessä. Voi olla niin, että ko. valtion toiminta tuomitaan, mutta VETO-oikeudellaan se voi estää toteutuksen. Turvallisuusneuvosto on muuttunut nössöksi kumileimasimeksi. Sillä ei ole juuri merkitystä. Nyt näemme jälleen kerran neuvoston neuvottomuuden. Sodat jatkuvat, kun mm. Venäjä käyttää aina oikeuttaan olla eri mieltä, ja useimmiten on - aina, kun omasta edusta on kysymys. Ilmeisesti eniten juuri Venäjä on käyttänytkin VETO-oikeuttaan.

Kannattaa katsoa linkistä hiukan turvallisuusneuvoston tilastoja.

  https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_veto-oikeuden_k%C3%A4yt%C3%B6st%C3%A4_Yhdistyneiden_kansakuntien_turvallisuusneuvostossa

#UN #YK #veto-oikeus YK

Ihmisen mieli poliittisen puoluejumaluuden alla

 Katsoin tv-ohjelman DDR:n puoluevallasta, Stasin toiminnasta 1980-luvulla. Ne tuhansien värvättyjen vahtaajien raportoimat mammuttiarkistot tavallisten ihmisten arkielämästä, yksityiskohtainen valvonta, koteihin tunkeutuminen salaa, mielen murtaminen ja vangitseminen. Kohteena olivat ihan tavalliset ihmiset, jotka eivät olleet tehneet mitään muuta kuin halunneet muuttaa pois maasta esimerkiksi Berliinin länsipuolelle. Pieni hotellin työntekijä, joka halusi mennä avioon italialaisen miehen kanssa, joka ei halunnut tulla itä-Berliinin puolelle. Naisesta muuttotoiveineen tuli kansan vihollinen numero yksi, petturi ja terroristi. Tai se muusikko, joka pääsi konsertoimaan lännen puolelle, missä lauloi lastenlaulun piikkilangasta. Sama, joskin paljon julmempi kohtelu vankilaan joutumisen jälkeen hänen kohdallaan. 

Tuollainen kohteluhan ei ole mihinkään hävinnyt. Puolue, yksin puolue on ihmisten mielissä edelleen oikeassa. Toisinajattelija on aina väärässä, jopa vihollinen. kaikkialla sama, myös niin sanotusti demokraattisessa, vapaan ajattelun sallivassa Suomessa.

Kun kuuntelee eri poliittisia näkemyksiä omaavien ihmisten keskusteluja, edellinen puoluemielivalta ihmisten mielissä näkyy selvästi. Kun "väärän" puolueen edustaja sanoo ajavansa jotain asiaa, toista puoluemielipidettä edustava leimaa sen halveksivasti "tuon puolueen tyypilliseksi" populismiksi tai oman edun tavoitteluksi tai miksi milloinkin. Mutta jos oman puolueen, sen, jonka piirissä perheessä on kasvanut, sanoo toisessa yhteydessä saman asian, kuulijan mielestä puhuja onkin täysin oikeassa. Kerron hauskan esimerkin, joka ei liity puolueajatteluun, mutta on samaa inhimillistä ominaisuutta.

Tein kahden vuoden projektin eräässä kaupungissa, vedin projektia, jossa koulun opetusmenetelmiä piti muuttaa jokaista oppilasta henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaan tukevaksi. Tuolloin oli luotu ns HOJKS, henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma. HOJKS tehtäisiin oppilaille, jotka tarvitsivat erityistä tukea oppimiseensa. Muutaman suuren koulun rehtorit asettuivat vastustamaan jyrkästi, kieltäytyivät ehdottomasti muuttamasta mitään ja kehuivat omaa vanhaa järjestelmäänsä, jossa oppilaan tulee sopeutua opetusmenetelmään ja edetä ryhmän mukaan eikä yksilöllisiä oppimistyylejä tarvitse kunnioittaa. Kyseiset rehtorit kertoivat auliisti, kuinka hienosti heidän kouluissaan edetään ja menestytään. Hauskaa oli se, että yksi noista vastarannan rehtoreista kutsui projektini loppuvaiheessa kokoon oikein seminaarin, jossa halusi esitellä oman  koulunsa uudet tuulet. Emme voineet olla kulissien takana naureskelematta, kun hän esitteli täsmälleen saman, jo toteuttamansa kehityssuunnitelman, jonka minä olin esittänyt kaksi vuotta aikaisemmin, ja jota hän oli äärimmäisen aggressiivisesti vastustanut! Inhimillistä, ehkä hiukan raadollista, mutta hyvä niin. Minä ja kaupungin koulutoimen johtoryhmä myhäilimme oikein tyytyväisinä. Hän oli keksinyt asiat ihan itse! 

Olinko minä murtanut hänen mielensä, manipuloinut, aivopessyt? Joskus se voi olla positiivistakin. Ehkä...