Pala kurkussa - Nero-koira

 

NERO

Kuinka tämä kuva tuo edelleen palan kurkkuuni ja kyyneleet... koska Nero, koviakin kokenut, oli erityinen, vaikka vain yksi niistä parista kymmenestä laumani jäsenestä ja hoidossani olleesta, monesta ja monirotuisesta...

SILLÄ ON LEHMÄN UTAREET PÄÄSSÄ!

 Se oli se ihana hattu, joka muuttui kiusaamisvälineeksi ja romahdutti pienen tytön uskon ihmisiin.

Olimme koko suku Ylläksellä hiihtolomaa viettämässä. Mailan putiikista löytyi 8-vuotiaalle pikku Julialle ihana hattu. Se oli saanut innoituksen Lapin neljäntuulen hatusta, jossa on neljä sakaraa, mutta tämän pyöreän päähineen reunaa kiersi pyöreät korvakkeet. Se oli hennon vaaleanpunainen, pehmoinen fliiskankainen päähine, muodoltaan kuin pehmeä piparkakku. Julia rakasti hattuaan niin, että nukkuikin tuo ihana pehmoinen myssy tyynyn vieressä. Ja hiihtoladullakin vastaantulevat ihmiset sanoivat. ”Onpas sinulla suloinen hattu!”

Julia säteili onnesta. Me kaikki ihailimme hattua, jonka alta vyöryivät Julian vaaleat hiukset.

Niin loma loppui, mentiin kotiin Helsinkiin. Koulu alkoi, ja Julia marssi pystypäin onnellisena kouluun pinkki piparkakkuhattu päässään.

”Kato, tolla on lehmän utareet päässä!” huusi yksi poika, ja muutkin katsoivat. Ja sitten kaikki nauroivat.

Julia oli niin hämmästynyt, ettei tiennyt, mitä tekisi, minne menisi.

Valvova opettajakin huomasi huudon, ja toppuutteli, ettei noin saa huudella. Mutta hän ei tehnyt muuta, kehaisi vain ihanaa myssyä. ”Pikku juttu, älä välitä!” hän sanoi.

Mutta se ei enää auttanut.  Se ei ollut pikku juttu, se oli maailman suurin asia.

Tyttö läksi kauhuissaan kotiin. Hän heitti ihanan vaaleanpunaisen, pehmeän piparkakkuhatun salaa roskikseen.

Äiti ihmetteli, mihin myssy hävisi ja miksi tyttö murjotti ja kysyi syytä, mutta tyttö ei sanonut mitään. Murjotti vain koko illan eikä halunnut mennä enää kouluun. Äiti vei. Mutta pojat, jotka olivat häntä nimitelleet, tirskuivat nurkan takana.

”Missä sun utareet on!”

Julia oli edelleen hiljaa ja murjotti vain kotona. Kului kolme päivää, ja vihdoin hän sai sanotuksi, mitä oli tapahtunut. Nyt häntä itketti.
Äiti yritti lohduttaa, isosisko samoin, mutta mikään ei enää auttanut. Herkkä, muutenkin kovia kokenut tyttönen joutui yhtä äkkiä koulussa toisten lasten silmätikuksi. Siitä alkoi kiusaaminen, joka ei loppunut. Tyttöä kiusattiin siitä lähtien koulussa salaa ja jatkuvasti, ja hän alkoi karttaa ystäviä, kun nekin karttoivat häntä, ja hän takertui perheen lemmikkikoiraan, sitoi sen pöydänjalkaan, että olisi edes yksi kaveri, joka kuulisi häntä. Koiraparkakin alkoi karttaa pikkuista Juliaa.

Julia oli ollut isän tyttö, isä oli häntä hellinyt, mutta yht’äkkiä isä olikin häipynyt. Hän oli löytänyt uuden äidin, ja oli nyt vain uuden sisarpuolen isä. Sitä Julia ei ollut ymmärtänyt. Hän alkoi käyttäytyä omituisesti kotona, ja vetäytyi omiin oloihinsa. Häntä tutkittiinkin lasten sairaalassa, kaikenlaista koetettiin. Juliasta tuli yksinäinen, hiljainen koulutyttö. Äiti ja isosisko olivat onnettomia, Julia kaikkein onnettomin.

Kun hän oli juuri täyttänyt 15 vuotta, hän hyppäsi sillalta moottoritielle ja rekka silpoi hänet kolmeksi kappaleeksi.  

Eihän se ollut tietenkään vaaleanpunaisen pehmeän piparkakkuhatun syy, mutta siitä kaikki paha oli alkanut. Isä oli pettänyt, nyt se ihana hattukin hänet petti. Lopulta häntäkin haukuttiin koulussa lehmäksi. Vaikka hän oli pitkä ja laiha ja hänellä oli kaunis valkoinen tukka.

Kysymys kuuluu:

Mitä olisi pitänyt tehdä?

Olisiko opettajan pitänyt kutsua vanhemmat ja lapset yhdessä koolle ja kertoa asiasta, kysyä, mitä voitaisiin yhdessä tehdä? Olisiko yksinhuoltajaäiti voinut ottaa napakasti puheeksi? Vanhemmat ovat suuri voimavara, kun heidät otetaan koulutyöhön mukaan ja heille annetaan tilaisuus keksiä lapsille yhteistä puuhaa. Niin on muutama kiusaaminen loppunut. Mutta kukaan aikuinen ei osannut tehdä mitään muuta kuin komentaa kiusaavia poikia. Kaikki vaan ihmettelivät.

Taiteellisen, herkän Julian itsestään ottama kuva muutama kuukausi ennen itsemurhaa.

Ja tämä tarina on tosi.

 

Järvilinna ja Pernasaari, katoavaa historiaa.

Järkyttävää, että tämäkin loppuu! Järvilinnan vuonna 1891 rakennettu entinen koti, sittemmin koulukotien vastaanottokeskus ja lopuksi upeasti entisöity taidekeskus. Järvilinnan kautta vastaanotettiin poikia läheiseen Pernasaaren koulukotiin, mikä sekin näyttää olevan aivan romuna. 

Järvilinnan nykyistä konttitaidetta: Aili Halttunen ”Kaikki linnut laulavat” .

Osat leikattu vanerista.

Suljettu osasto Leppäniemi 

Pernasaari on todella saari, veden ympäröimä, kanavareitti Keiteleeltä Päijänteelle. Upea järven ympäröimä alue, jossa hienot vanhat asuntorakennukset, mm johtajan asunto kuin pikku kartano, joka on onneksi ulkonaisesti lähes entisellään, asuntona. On siellä edelleen pystyssä myös Leppäniemi, Suomen ainoa suljettu koulukodin osasto, poikien vankila. Nyt surkeassa tilassa ikkunalasit rikottuna, tyhjänä ja hylättynä. Leppäniemi oli kyllä karmaiseva laitos, jykevä kivilinna, jonka alakerrassa pojat tehtailivat betonikattotiiliä. Laukaan taloissa ja muuallakin katettiin taloja noilla aaltomaisilla tiileillä. 

Pernasaari loppui koulukotina 1994 ja tilalle perustettiin avovankila. Upealle järvenranta-alueelle rakennettiin lukuisten muiden rakennusten keskelle hieno moderni monitoimitalo, jossa oli monien toimintojen lisäksi asuntoja rivitalomalliin omalla pihasisäänkäynnillä. Rakennus on arkkitehtoonisestikin kaunis julkitilapylväiköineen. Nyt sekin tyhjillään rapistuu. Vain entinen navetta on kohennettu pienteollisuuskäyttöön. Kiviperustus on piilotettu levyseinien taakse.

Leppäniemi yksin olisi erinomainen pikku hotelli, muut rakennukset urheiluhalleineen hyödynnettynä mainio lomakeskus. Ei kestä kauan, että kaikki rapistuu käyttökelvottomiksi. Mutta kukapa tuommoisen hankkeen tässä piskuisessa maassa kustantaisi. Eipä kukaan. Varsinkaan tässä hullussa Euroopan tilanteessa. No, suren noita kahta hienoa aluetta vielä kelvollisine rakennuksineen, mutta ei voi mitään. 

Olen tehnyt toisen graduni Pernasaaren koulukodista, joka oli ainutlaatuinen, kylläkin hurja paikka, mutta monen pojan pelastus. Minulla oli haastateltavana mies, joka vietti koko kouluaikansa eli koko lapsuutensa ja nuoruutensa laitoksessa, mutta oppi siellä myös ammatin ja eli aikuisena normaalia elämää suutarina. Kyllä hänkin olisi tarvinnut ja kaivannut kodinomaisempaa olotilaa ja lämmintä aikuista, kuten jokainen laitokseen joutunut poika. Mutta ei hän sentään traumatisoitunut. Monet ohjaajat olivat lempeän oloisia miehiä, eivät mitään lapsen hakkaajia, kuten jotkut ovat väittäneet. He olivat perheenisiä, empaattisia aikuisia, jotka koettivat parhaansa ohjatessaan pieniä ihmisiä.  

Järvilinnan on pelastanut ja kunnostanut Jyväskylän oma mesenaatti Kauko Sorjonen, muun muassa Keljon kartanon, arkkitehti Vivi Lönnin kotirakennuksen kuten myös Järvilinnan pelastaja. Mutta ei hänenkään säätiönsä kaikkivoipainen ole. Nyt Järvilinna on myynnissä ja taidenäyttelyt, taiteiljaresidenssit  ynnä muut toiminnat ovat loppuneet.  https://www.jarvilinna.fi/  

Kun asuntotuki poistuu yksiön omistajalta.

Nyt neuvotellaan asuntotuen poistamisesta omistusasunnolta. Eläkeläisten tukeen ei puututa, mutta koskeeko asia myös sairaseläkeläistä, joka omistaa pienen yksiönsä? Kuulostaa pelottavalta. Kerron esimerkin.

Alle tuhat euroa, 850€/kk brutto saava sairaseläkeläinen omistaa työkykyisenä kauan säästämänsä pienen yksiön, jonka hoitovastike on 350€/kk. Hän saa vuonna 2023 asuntotukea 150€/kk, joten hän selviää ilman toimeentulotukea jotenkuten. Jos asuntotuki poistuu, hän joutuu anomaan toimeentulotukea, koska eläke ei tietenkään riitä elämiseen. Viidelläsadalla, mikä omistusyksiön hoitovastikkeen jälkeen jäisi, ei pysty mitenkään elämään, sen tietänee jokainen.

Entä kun hän joutuu myymään terveenä ollessaan säästämänsä kodin - jos saa sen edes kaupaksi? Hän joutuu asumaan myynnin jälkeen vuokra-asunnossa, jota ei missään tapauksessa pysty kustantamaan? Koko eläke todennäköisesti kuluisi vuokraan. Hyvinvointiyhteiskuntamme ei jätä heitteille, joten se joutuu tukemaan hänen toimeentuloaan. Koska hän on nuori, sattuu vaan olemaan sairauden vuoksi työkyvytön eikä vammautuminen edistä eliniän lyhenemistä, hän joutuu joka tapauksessa saamaan toimeentulotukea syötyään asuntonsa myyntituotonkin. Yhteiskunnalle tulee tällaisella ratkaisulla paljon suurempi meno.

Ja sitten: luultavasti vuokra-asunnon omistaa on yksityinen sijoittaja, joka voi olla henkilö, yhtiö, tai esimerkiksi vakuutusyhtiö. Vuokralaiselle siirrettävä asuntotuki menee siis yksityisen sijoittajan pussiin! Kuntakin on omistamiensa asuntojen sijoittaja. Kunnallisen asunnon vuokra ei ole enää yksityisen sijoittajan omistamaa pienempi. Ellei ole ihan romukuntoinen halvalla rakennettu pahviseinäinen kämppä, joita kyllä myös löytyy vielä kunnallisilta markkinoilta. Niihin sijoitetaan yleensä laitapuolen kulkijoita.

Onko järkevää, että omillaan pienellä asumistuella kitkutteleva vammainen yksiökotinsa omistava joutuu syömään asuntonsa ja sitten yhteiskunta siirtelee tukirahoja omasta pussista toiseen tai välillisesti asuntojen sijoittajaomistajille? Kyllä yrittämistä pitää tukea, mutta ei kai perustarpeita riistävää bisnestä, mitä edellä kerrottu on. 

Kuulostaako paradoksi järkevältä? Sosiaaliministeri perustelee, että mennään Ruotsin mallin mukaan. Onko naapuri aina oikeassa?

Mikä suru syntyy, kun menettää kauan säästämänsä oman kodin, jossa luuli asuvansa elämänsä loppuun asti. Vuokra-asuntoon pakotettuna elämä tuntuu epävarmalta ja olo irralliselta.

Surullisia ratkaisuja on tekeillä

Laajenna musiikkikokemuksiasi.

 Maailmassa ainoa lohdutus on musiikki. 

Hienoja ohjelmia on TV:ssä, maailmaa voi laajentaa sitä kautta huomattavasti. Ei kannattaisi katsoa pelkkää Netflixiä tai C-morea! Musiikki on lohduttajani, ja tänä kesänä 2023 maailman julmuuksien jatkumista todistavana vuonna olen saanutkin tämän taiteenlajin välityksellä paljon ajatuksia ja tunteita. Zürichin tosi pahasti pilattu Turandot (kristilliset symbolit mehiläispesäksi muutetussa kiinalaisessa sadussa!) upea Savonlinnan Romeo ja Julia (modernisoitu huimasti hienommin 1800-luvun New Yorkiin), kokkolalainen, kansainvälisesti ansioitunut Guardia Nueva, tv:ssä taltioitu El Cachiavache Womex 2019 - mikä viiden miehen porukka! - jne. Kaksi viimeistä hyvin erilaista tangoa esittävää yhtyettä, kumpikin pohjaa pitkälti Piazzollaan, tangon legendaan. Musiikki on ihmeellinen maailma, ihmisen parasta puolta.
Ei tämän kesän ohjelmistossani, mutta monet kerrat televisiossa mahdollistunut nuoren kuolleen, maailman parhaaksi baritoniksikin mainitun Dmitri Hvorosdovsky  konsertin taltioinnit, etenkin tämä Moskovassa taltioitu on liikuttava. 

LINKIT:  
El Cachiavache Womex 2019   Dmitri Hvorosdovsky  Turandot  Romeo ja Julia  Guardia Nueva    Piazzollan Libertango 

Charles De Gaulle  Ditlev Tamm

Patriarkaalinen julma hieno maailmamme

 Olen koko elämäni telkunnut, miettinyt ihan lapsuudesta asti, siitä asti kun maailmani laajeni korttelin ulkopuolelle, miksi maailmaa hallitsevat julmuuksiin kykenevät herrat, ja hyviä on vain vähän. Samaan aikaan olen surrut eläinten kohtaloita, ihmetellyt myös sitä empatian puutetta, mikä ilmenee eläinten julmana kohteluna. Että kuinka ihminen pystyy sillä tavalla kiusaamaan. Niin kansoja kuin luontoa ja sen vähäisimpiä, mutta tasa-arvoisesti tärkeitä olentoja. 

Tämähän toistuu aina vain. Tämä patriarkaalisen maailman meno, julmat, empatiakyvyttömät diktaattorit saavat kansan suosion, pääsevät valtaan ja pitävät maailman rautanyrkissään.

TV:ssä menee uusintana tarina kenraali ja presidentti Charles De Gaullesta, erinomainen sarja melko erinomaisesta miehestä. ( Ajatella, niin varovaiseksi on tullut, etten uskalla sanoa suoraan, että oli erinomainen mies , pitää sanoa vain että oli MELKO erinomainen..!) Suuri sotilas, mutta ennen kaikkea suuri - no, ihan fyysisestikin - ihminen. Jolla oli myös tunteet ja kyky empatiaan. 

TV:ssä pohdittiin myös tanskalaisen ristiinpukeutujan, oikeustieteen professori Ditlev Tammen johdattamana ajan ja suvaitsevuuden muuttumista tai muuttumattomuutta. Hurmaava ohjelma erittäin hurmaavasta, miehekkäästä ja korkeasti sivistyneestä ja valistuneesta miehestä sekin. Tämäkin ohjelma kertoo tästä ihmisenä olemisen problematiikasta. Myös patriarkaalisuudesta, mitä hän pohti puolalaiseen samoja asioita esittävään uuteen oopperaan mukaansa kutsuman tanssijattaren kanssa. 

Hienoja ohjelmia on TV:ssä, maailmaa voi laajentaa sitä kautta huomattavasti. Ei kannattaisi katsoa pelkkää Netflixiä tai C-morea! Musiikki on lohduttajani, ja tänä kesänä olen saanutkin sen välityksellä paljon ajatuksia ja tunteita. Zürichin pilattu Turandot (kristilliset symbolit mehiläispesäksi muutetussa kiinalaisessa sadussa!) upea Savonlinnan Romeo ja Julia (modernisoitu huimasti hienommin 1800-luvun New Yorkiin), kokkolalainen, kansainvälisesti ansioitunut Guardia Nueva, tv:ssä taltioitu El Cachiavache Womex 2019 - mikä viiden miehen porukka! - jne. Kaksi viimeistä hyvin erilaista tangoa esittävää yhtyettä, kumpikin pohjaa pitkälti Piazzollaan, tangon legendaan. Musiikki on ihmeellinen maailma, ihmisen parasta puolta.

LINKIT:  
El Cachiavache Womex 2019   Turandot  Romeo ja Julia  Guardia Nueva    Piazzollan Libertango 

Charles De Gaulle  Ditlev Tamm

En suutele silvottuja huulia.

 

Tässä tulee kolme ihmetyksen aihetta:

1. Silpominen

2. Poltetun maan taktiikka

3. Demokratia - heikkoutta?

1.Osaamme kauhistella ja tuomita ja surra afrikkalaista silpomiskulttuuria, jossa tyttöjen ulkoiset sukuelimet silvotaan, osin tai täysin. Mutta mitä se on, kun jotkut laittavat renkaita ja ruuveja huuliin, nenään, silmäluomiin, poskiin, korvannipukoihin, napaan, sukuelimiin, nännin päihin? Lävistetyt korvikset ovat olleet länsimaisten naisten ja miesten koristelua. itsellänikin on ollut lävistetyt korvanapit 14-vuotiaasta lähtien. Sitä ei koeta silpomiseksi saati masokismiksi, itsensä kiduttamiseksi. Voisihan se ollakin. Alkukantainen jäänne.

Kaiken huippu ovat he, jotka leikkelevät korviaan suipoksi eläinten korvien mukaan, irrottavat hampaitaan, viilaavat niitä teräviksi, halkovat kielensä käärmeen kielen mukaiseksi, upottavat sarvia otsaansa ja niin edelleen.

Vaikka minulla on korvalehdissäni useampikin reikä koruja varten, en voisi suudella poikaa, jolla on ruuvi ja rengas huulessa. Miltä se tuntuisi, eroottiseltako? En ymmärrä. Pitäisi varoa, ettei satuta itseä tai sitä toista.

Enkä pysty näkemään teräsrengasta nenässä muuten kuin roikkuvana räkämällinä. Sillä siltähän se näyttää. Ruokani ei menisi kurkusta alas, jos istuisin sellaista vastapäätä. Mielikuvitukseni muokkaa sen korun limaklöntiksi, en voi mitään. Onhan meillä erilaiset kauneuskäsitykset, ja olkoonkin niin. Minä en vaan näe silpomiskoruissa mitään kauneutta. Napatimantti tai pikkuinen rengas on ihan kiva ja nätti, sormukset ja korvikset, kaularenkaat ja pukuihin kiinnitetyt vaikka kuinka runsaat rojut ovat mukavia. Mutta ihon repiminen, siinä en näe kauneutta saati seksikkyyttä. Nenärengas tuo mieleen, että mitä nuhanenäisenä? Huhhuh!

Silpominen on muutakin kuin tyttöjen sukuelinten silpomista. Termi voisi tarkoittaa myös tuollaista itsensä repimistä, joskaan se ei sodi itsemääräämisoikeutta, ei ole pakotettua. Silti, kehon raateluahan se joka tapauksessa on. Eläimet eivät tee sellaista.

2.Ukrainan sota on tuonut monia ajatuksia sodasta, siitä yksilöstä tai hänen häntäilijöistään, jotka voivat hyökätä vaikkapa lasten kimppuun, tuhota heidän kotejaan, luonnossa villieläinten pesiä ja eläimiä, silpoa kaupunkeja, ihmisiä, eläimiä, kasveja, metsiä ja puita.

Minä en ymmärrä.

Mietin, onko ihmisessä jokin tarve tuhota ja silpoa, haavoittaa ja tappaa. Ja kuinka he, joilla ei ole kykyä myötäelämiseen eikä heillä ole omaatuntoa, pääsevät aina silloin tällöin valtaan. Ja kuinka sellaisia hallitsijoita, jotka eivät aloita sotia, hyökkää toisten kansojen kimppuun, sanotaan heikoiksi. Onko se heikkoutta, että yrittää saada aikaan ja säilyttää ehkä jo olemassa olevaa demokratiaa ja säätää lakeja, joilla turvataan kaikkien yhtäläisiä oikeuksia hyvää elämään. Jos puhumme USA:sta ja maan presidenteistä, mielestäni vahvoja olivat juuri he, jotka yrittivät saada tasa-arvoa ja kunnioitusta. Presidenteistä voin mainita viimeisimpiä, kuten John F. Kennedy, myös hänen seuraajansa Lyndon B. Johnsonkin yritti, Jimmy Carter, Barack Obama, ja viimeisimmin Joe Biden.

3. USA:sta puheen ollen ihmettelen aina, miksi amerikkalaiset vihaavat mustia, orjien jälkeläisiä. Itse asiassa hehän ovat sen maan rakentaneet! Heidät on väkipakolla sinne tuotu, ovat olleet noita vihattuja maahanmuuttajia, jos nykyajasta puhutaan, ja sitten, kun ovat raataneet, maata muokaten ja viljellen, kaivoksissa uurastaen ja sairastuen, sitten heitä iljetään inhota ja pitää ala-arvoisena ihmisrotuna.

Kuinka tyhmä ihminen on?

Nyt Venäjän, Putin-diktaattorin ja hänen hännystelijöittensä hyökkäys Ukrainaan ja halu valloittaa se, on mielestäni käsittämätön. Varmaan muidenkin mielestä. Mutta minä ihmettelen sitä, mitä Venäjä tai Putin hyötyy poltetusta maasta? Aikooko rakentaa uudelleen, siirtää asukkaita Venäjältä? Vaikea uskoa, kun tietää, mitä Suomen valloitetulle Karjalalle on tehty. Viipurin kaupunki on edelleen melkein rauniokasa. Suomi on pelastanut erillisiä rakennuksia, Neuvostoliitto ja Venäjä on pitänyt koko pitkän alueen etelästä pohjoiseen runneltuna, raunioina, villiintyneenä pusikkona, ihmiset köyhyydessä. Mitäpä hyötyä alueista olikaan? Oli tietysti meriyhteyden parantuminen, kaivoksia ja metsää. Mutta kaikki tuo olisi onnistunut kaupankäynnillä. Muutama vuosikymmen kaupankäynti onnellistutti niin Venäjää, Suomea kuin Ukrainaakin.  

Poltetun maan taktiikka ei kuulu ainakaan enää nykyisyyteen. Eikä entisten suuruuksien haalinta. Kommunistinen Neuvostoliitto haukkui jatkuvasti länttä imperialismista. Mitähän muuta tämä nyt sitten  on?

Länsimaiset demokraatit haukkuivat ja haukkuvat yhä Eurooppaa ja suurvaltoja siirtomaapolitiikasta. Mitähän muuta tämä nyt on?

Mikä on ihmisen logiikka?

Ihmetyksen aihetta riittää.

Poltetun maan taktiikka