lauantai 21. lokakuuta 2023

Mikä hieno, kauhea, upea, ihmeellinen päivä!

Mikä hieno, kauhea, upea, ihmeellinen päivä tänään olikaan! Ajoin naapurin Irman kanssa Mikkelin kautta Lietveden uskomattomien maisemien, saarten, siltojen, Westerholmin maalausten pikkuisten kalliosaarten kautta Puumalaan kohti Imatraa ja Piaf-musikaalia, puut kullankeltaisina, taivas ja Saimaan vedet kirkkaan sinisinä loistaen, ihastuksesta henkäillen, ja yhtä äkkiä, Pistohiekan jälkeen edessäni keskellä tietä kapealla kannaksella vesien välissä makasi pahoin loukkaantunut vielä harmaa, nuori joutsen,

😢🦢Vähän aiemmin ohitseni oli kiitänyt hurjaa ylinopeutta kaksi valkoista tuliterää Bemari-maasturia. Takuuvarmasti toinen niistä oli ajanut linnun yli ja JÄTTÄNYT SIIHEN KITUMAAN! Onneksi edessäni oli tien reunaan pysähtynyt pikkuauto ja sieltä lintua kohti asteli mies rautaputki kädessä. Minä pysäytin keskitielle hätävilkut päällä ja kysyin, oliko mies soittanut jo poliisit. Hän vastasi viisaasti: "Kuka poliisi tänne korpeen tulisi tai ehtisi, tämä on lopetettava itse". Minä olin samaa mieltä, tyhmä kysymykseni. Mies nuiji lintuparan sen verran tainnoksiin, että sai siirrettyä sen tien poskeen ja lopetti sen nuoren elämän. Hän varmisti, että lintuparka kuoli varmasti eikä jäänyt enää kärsimään. Kovaa katseltavaa, mutta hienosti tehty. Joutsen oli todella pahasti vammautunut, ainakin toinen jalka poikki, ei päässyt yhtään liikkumaan, vain päätään heilutti. Päivä kyllä pilaantui, mutta kiittelin miestä, joka oli pysähtynyt ja tehnyt raskaan päätöksen toteuttaen sen. Olen vieläkin kauhuissani, mitä minä olisin voinut tehdä, ellei tuo vastuuntuntoinen mies olisi ollut edelläni, kun mukanani oli vain lyhtyvartinen kirves, jolla en mitenkään olisi pystynyt lopettamaan eläinraukkaa. Oliko joutsenperhe ehkä ylittänyt kannasta kävellen, ja viimeinen jäi auton alle, kuka tietää. Bemarikuski ei ainakaan välittänyt. 😡🚗
Illalla Imatralla vapautettiin koski valoviikkojen merkeissä, olihan upea elämys. Sen jälkeen teatterissa värisyttävän upea Piaf-musikaali. Olen nähnyt Pikku Varpusesta tehdyn elokuvan, kyllä jäi pliisuksi tämän esityksen rinnalla! Ohjaajat kertoivat, että samoin olivat jotkut muutkin todenneet. Hanna Kaskela on pikkuinen, ihan Edith Piafin näköinenkin, uskomattoman luontevasti eläytyen näyttelevä, mutta ennen kaikkea se laulu! Kuinka voikin olla niin upea tulkinta, voimakas, aivan Piafin kaltainen ääni! Pelkäsin ennakkoon myötähäpeää tai jotain muuta, mutta kyynelet silmissä kurkkua kuristaen kuuntelin. Yleisö pomppasi aplodeeraamaan seisaaltaan. Olipa elämys. Koko esitys oli lavastuksineen, sovituksineen, kaikkine esiinpanoineen upea. Pientä nostalgista melankoliaa aiheutti se, että pianossa kapellimestari Lauri Kuosa meidän Suvin entisellä flyygelillä, jonka olin myynyt vuosi sitten teatterille. Että olihan ilta - ristiriitaisin tuntein läpikäyty. Valtionhotellin baarissa gintonic, kuuma rommi ja kotkalaiset ja joensuulaiset matkalaiset juttuseuranamme sulattelimme valoshowta ja teatteria, kokemuksiamme ja kotipaikkojamme ja päivittelimme elämän menoa.


tiistai 26. syyskuuta 2023

PELINKEHITTÄJÄT LAPSENOMAISIA?

 

Ennen olivat Grimmin sadut, julmia, kamalia, kyllä kai. Punahilkka, suosittu lasten iltasatu päättyi siihen, että susi söi sekä isoäidin että metsästäjän, ja Punahilkka leikkasi vatsan auki ja pelasti ja sitten maha täytettiin kivillä ja susi hukkui lampeen. Olihan se loppu julmaa. Opettavainen kertomus, jossa kuitenkin pahis sai pahasti palkkansa, nykykäsityksen mukaan liian julmasti. 

Mutta mutta, mitä on nyt?

Minulla oli pikku ystävä, joka kirjoitti teini-iässä hurjia kertomuksia, joissa veri lensi ja pahikset tappoivat hyviksiä ja joskus päin vastoinkin. Tyttö – hän oli tappavista tarinoistaan huolimatta tosiaankin tyttö – oli hyvin älykäs ja erittäin taitava kirjoittaja. Koulussakin äidinkieli oli kymppi. Mutta hän oli jo sairastunut ja hänen diagnoosinsa oli skitsofrenia. Skitsofreniasta kärsivien sanotaan olevan älykkäitä ja herkkiä. Piti ainakin tuossa tapauksessa kirjaimellisesti paikkansa. Hänen kertomuksensa olivat niin rajuja, että niitä ei pystynyt lukemaan kuin sellainen, jolla ei mielikuvitus toiminut,  joka ei pystynyt sielunsa silmin näkemään kertomusten tapahtumia.

Nyt katselen lastenlasteni suosimia nettipelejä. Näen, että nehän ovat täsmälleen samanlaisia kuin pikku ystäväni taannoiset kertomukset! Oliot ovat epäsikiöitä, koneita, eivät eläimiä eivätkä ihmisiä, mutta näyttävät pedoilta. Kaikki tapahtumat ovat taistelua jostakin. Miekat heiluvat, salamat räiskyvät, kaupungit hajoilevat, tiet aukeavat rotkoiksi, mitä missäkin ja mitä milloinkin. Kaiken huippu on se, että kuvaruudun nurkassa saattaa olla kertojahahmo, etenkin pikkulasten ohjelmapelissä, jossa tuo kertoja naureskelee makeasti, kun ”sankari” tappaa oudot oliot. Jotka sitten jälleen elpyvät ja sankari lähtee taas tappomatkalleen. Ja selostajaa naurattaa. Tyypin tunne-elämää ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa kovin kehittyneeksi. Ei ainakaan minkäänlaista empatiaa ilmene.

En voi sille mitään, että näen pikku ystäväni kertomukset melkein kaikissa tarinoissa, nyt kuvitettuina.

Kun olen enemmän seurannut tuota pelimaailmaa, vakuutun siitä, että pelien luojat ja laatijat ovat jollain tavalla tunnemaailmalta kehittymättömiä ja elävät jossain omissa maailmoissa, joihin ei kuulu normaali elämä saati sen jonkinlaiset lain alaisuudet.

Ei satuihin pidäkään kuulua, mutta jos mennään sairauden puolelle, sillä saattaa olla vaikutuksensa. Nuo peleiksi muutetut ja luodut tarinat eivät vaikuta terveiltä. Tietysti asiaa saivarrellen voi kysyä, mitä terve on, siitä ei kuitenkaan tässä kannata ryhtyä filosofoimaan.

Nyt uskallan kysyä, onko ongelmaksi muuttunutta jengiytymistä ja väkivaltaa tutkittu sen jäsenten elämänkaarta tutkien? Kun ja jos jäseniä on saatu kiinni. Mitä he ovat lapsuutensa ajan tehneet, mitä harrastaneet, minkälaisista kodeista he ovat. Onko niin kuin olen etelän maissa, ei välttämättä alemmissa yhteiskuntaluokissa, vaan tavallisissa keskiluokkaisissakin perheissä nähnyt, että perheen televisio on auki, kaikki huoneen valot sammutettu ja kone on ainut, välkkyvä valonlähde. Miesväki katselee toimintaelokuvia, lapset pyörivät siinä ympärillä pimeässä, naiset joko katselevat mukana tai hyörivät keittiössä. Lapset eivät voi pimeässä huoneessa harrastaa muuta kuin katsoa isän kainalossa hänen suosikkiohjelmiaan. Ainoa hyvä asia on ehkä tuo läheisyys. Mutta minkä värinen läheisyys?

Kun olen ryhtynyt seuraamaan myös pelien kehittäjiä, he näyttävät olevan erittäin älykkäitä, mutta tunne-elämältään hyvin lapsenomaisia, epäempaattisia. Tunne-elämä on mekaanista, suoraan sanottuna köyhää. Tai vaikka syvääkin, kuten autistisella ihmisellä voi olla. salattu maailma, jota emme pääse avaamaan emmekä ymmärtämään.

Tekstini on rajua, mutta todennäköisesti melko sattuvaa. Ainakin, kun vertaan sitä skitsofreniaan sairastuneen pikku ystäväni, nyt jo keski-ikäisen, vain lääkkeiden avulla selviytyvän psykoosissa enimmäkseen vaeltavan ihmisen sielun syvyyksiin.

lauantai 16. syyskuuta 2023

Pala kurkussa - Nero-koira

 

NERO

Kuinka tämä kuva tuo edelleen palan kurkkuuni ja kyyneleet... koska Nero, koviakin kokenut, oli erityinen, vaikka vain yksi niistä parista kymmenestä laumani jäsenestä ja hoidossani olleesta, monesta ja monirotuisesta...





tiistai 12. syyskuuta 2023

SILLÄ ON LEHMÄN UTAREET PÄÄSSÄ!

 Se oli se ihana hattu, joka muuttui kiusaamisvälineeksi ja romahdutti pienen tytön uskon ihmisiin.

Olimme koko suku Ylläksellä hiihtolomaa viettämässä. Mailan putiikista löytyi 8-vuotiaalle pikku Julialle ihana hattu. Se oli saanut innoituksen Lapin neljäntuulen hatusta, jossa on neljä sakaraa, mutta tämän pyöreän päähineen reunaa kiersi pyöreät korvakkeet. Se oli hennon vaaleanpunainen, pehmoinen fliiskankainen päähine, muodoltaan kuin pehmeä piparkakku. Julia rakasti hattuaan niin, että nukkuikin tuo ihana pehmoinen myssy tyynyn vieressä. Ja hiihtoladullakin vastaantulevat ihmiset sanoivat. ”Onpas sinulla suloinen hattu!”

Julia säteili onnesta. Me kaikki ihailimme hattua, jonka alta vyöryivät Julian vaaleat hiukset.

Niin loma loppui, mentiin kotiin Helsinkiin. Koulu alkoi, ja Julia marssi pystypäin onnellisena kouluun pinkki piparkakkuhattu päässään.

”Kato, tolla on lehmän utareet päässä!” huusi yksi poika, ja muutkin katsoivat. Ja sitten kaikki nauroivat.

Julia oli niin hämmästynyt, ettei tiennyt, mitä tekisi, minne menisi.

Valvova opettajakin huomasi huudon, ja toppuutteli, ettei noin saa huudella. Mutta hän ei tehnyt muuta, kehaisi vain ihanaa myssyä. ”Pikku juttu, älä välitä!” hän sanoi.

Mutta se ei enää auttanut.  Se ei ollut pikku juttu, se oli maailman suurin asia.

Tyttö läksi kauhuissaan kotiin. Hän heitti ihanan vaaleanpunaisen, pehmeän piparkakkuhatun salaa roskikseen.

Äiti ihmetteli, mihin myssy hävisi ja miksi tyttö murjotti ja kysyi syytä, mutta tyttö ei sanonut mitään. Murjotti vain koko illan eikä halunnut mennä enää kouluun. Äiti vei. Mutta pojat, jotka olivat häntä nimitelleet, tirskuivat nurkan takana.

”Missä sun utareet on!”

Julia oli edelleen hiljaa ja murjotti vain kotona. Kului kolme päivää, ja vihdoin hän sai sanotuksi, mitä oli tapahtunut. Nyt häntä itketti.
Äiti yritti lohduttaa, isosisko samoin, mutta mikään ei enää auttanut. Herkkä, muutenkin kovia kokenut tyttönen joutui yhtä äkkiä koulussa toisten lasten silmätikuksi. Siitä alkoi kiusaaminen, joka ei loppunut. Tyttöä kiusattiin siitä lähtien koulussa salaa ja jatkuvasti, ja hän alkoi karttaa ystäviä, kun nekin karttoivat häntä, ja hän takertui perheen lemmikkikoiraan, sitoi sen pöydänjalkaan, että olisi edes yksi kaveri, joka kuulisi häntä. Koiraparkakin alkoi karttaa pikkuista Juliaa.

Julia oli ollut isän tyttö, isä oli häntä hellinyt, mutta yht’äkkiä isä olikin häipynyt. Hän oli löytänyt uuden äidin, ja oli nyt vain uuden sisarpuolen isä. Sitä Julia ei ollut ymmärtänyt. Hän alkoi käyttäytyä omituisesti kotona, ja vetäytyi omiin oloihinsa. Häntä tutkittiinkin lasten sairaalassa, kaikenlaista koetettiin. Juliasta tuli yksinäinen, hiljainen koulutyttö. Äiti ja isosisko olivat onnettomia, Julia kaikkein onnettomin.

Kun hän oli juuri täyttänyt 15 vuotta, hän hyppäsi sillalta moottoritielle ja rekka silpoi hänet kolmeksi kappaleeksi.  

Eihän se ollut tietenkään vaaleanpunaisen pehmeän piparkakkuhatun syy, mutta siitä kaikki paha oli alkanut. Isä oli pettänyt, nyt se ihana hattukin hänet petti. Lopulta häntäkin haukuttiin koulussa lehmäksi. Vaikka hän oli pitkä ja laiha ja hänellä oli kaunis valkoinen tukka.

Kysymys kuuluu:

Mitä olisi pitänyt tehdä?

Olisiko opettajan pitänyt kutsua vanhemmat ja lapset yhdessä koolle ja kertoa asiasta, kysyä, mitä voitaisiin yhdessä tehdä? Olisiko yksinhuoltajaäiti voinut ottaa napakasti puheeksi? Vanhemmat ovat suuri voimavara, kun heidät otetaan koulutyöhön mukaan ja heille annetaan tilaisuus keksiä lapsille yhteistä puuhaa. Niin on muutama kiusaaminen loppunut. Mutta kukaan aikuinen ei osannut tehdä mitään muuta kuin komentaa kiusaavia poikia. Kaikki vaan ihmettelivät.

Taiteellisen, herkän Julian itsestään ottama kuva muutama kuukausi ennen itsemurhaa.

Ja tämä tarina on tosi.




 

tiistai 22. elokuuta 2023

Järvilinna ja Pernasaari, katoavaa historiaa.

Järkyttävää, että tämäkin loppuu! Järvilinnan vuonna 1891 rakennettu entinen koti, sittemmin koulukotien vastaanottokeskus ja lopuksi upeasti entisöity taidekeskus. Järvilinnan kautta vastaanotettiin poikia läheiseen Pernasaaren koulukotiin, mikä sekin näyttää olevan aivan romuna. 


Järvilinnan nykyistä konttitaidetta: Aili Halttunen ”Kaikki linnut laulavat” .

Osat leikattu vanerista.

Suljettu osasto Leppäniemi 

Pernasaari on todella saari, veden ympäröimä, kanavareitti Keiteleeltä Päijänteelle. Upea järven ympäröimä alue, jossa hienot vanhat asuntorakennukset, mm johtajan asunto kuin pikku kartano, joka on onneksi ulkonaisesti lähes entisellään, asuntona. On siellä edelleen pystyssä myös Leppäniemi, Suomen ainoa suljettu koulukodin osasto, poikien vankila. Nyt surkeassa tilassa ikkunalasit rikottuna, tyhjänä ja hylättynä. Leppäniemi oli kyllä karmaiseva laitos, jykevä kivilinna, jonka alakerrassa pojat tehtailivat betonikattotiiliä. Laukaan taloissa ja muuallakin katettiin taloja noilla aaltomaisilla tiileillä. 

Pernasaari loppui koulukotina 1994 ja tilalle perustettiin avovankila. Upealle järvenranta-alueelle rakennettiin lukuisten muiden rakennusten keskelle hieno moderni monitoimitalo, jossa oli monien toimintojen lisäksi asuntoja rivitalomalliin omalla pihasisäänkäynnillä. Rakennus on arkkitehtoonisestikin kaunis julkitilapylväiköineen. Nyt sekin tyhjillään rapistuu. Vain entinen navetta on kohennettu pienteollisuuskäyttöön. Kiviperustus on piilotettu levyseinien taakse.

Leppäniemi yksin olisi erinomainen pikku hotelli, muut rakennukset urheiluhalleineen hyödynnettynä mainio lomakeskus. Ei kestä kauan, että kaikki rapistuu käyttökelvottomiksi. Mutta kukapa tuommoisen hankkeen tässä piskuisessa maassa kustantaisi. Eipä kukaan. Varsinkaan tässä hullussa Euroopan tilanteessa. No, suren noita kahta hienoa aluetta vielä kelvollisine rakennuksineen, mutta ei voi mitään. 

Olen tehnyt toisen graduni Pernasaaren koulukodista, joka oli ainutlaatuinen, kylläkin hurja paikka, mutta monen pojan pelastus. Minulla oli haastateltavana mies, joka vietti koko kouluaikansa eli koko lapsuutensa ja nuoruutensa laitoksessa, mutta oppi siellä myös ammatin ja eli aikuisena normaalia elämää suutarina. Kyllä hänkin olisi tarvinnut ja kaivannut kodinomaisempaa olotilaa ja lämmintä aikuista, kuten jokainen laitokseen joutunut poika. Mutta ei hän sentään traumatisoitunut. Monet ohjaajat olivat lempeän oloisia miehiä, eivät mitään lapsen hakkaajia, kuten jotkut ovat väittäneet. He olivat perheenisiä, empaattisia aikuisia, jotka koettivat parhaansa ohjatessaan pieniä ihmisiä.  

Järvilinnan on pelastanut ja kunnostanut Jyväskylän oma mesenaatti Kauko Sorjonen, muun muassa Keljon kartanon, arkkitehti Vivi Lönnin kotirakennuksen kuten myös Järvilinnan pelastaja. Mutta ei hänenkään säätiönsä kaikkivoipainen ole. Nyt Järvilinna on myynnissä ja taidenäyttelyt, taiteiljaresidenssit  ynnä muut toiminnat ovat loppuneet.  https://www.jarvilinna.fi/  




maanantai 31. heinäkuuta 2023

Kun asuntotuki poistuu yksiön omistajalta.

Nyt neuvotellaan asuntotuen poistamisesta omistusasunnolta. Eläkeläisten tukeen ei puututa, mutta koskeeko asia myös sairaseläkeläistä, joka omistaa pienen yksiönsä? Kuulostaa pelottavalta. Kerron esimerkin.

Alle tuhat euroa, 850€/kk brutto saava sairaseläkeläinen omistaa työkykyisenä kauan säästämänsä pienen yksiön, jonka hoitovastike on 350€/kk. Hän saa vuonna 2023 asuntotukea 150€/kk, joten hän selviää ilman toimeentulotukea jotenkuten. Jos asuntotuki poistuu, hän joutuu anomaan toimeentulotukea, koska eläke ei tietenkään riitä elämiseen. Viidelläsadalla, mikä omistusyksiön hoitovastikkeen jälkeen jäisi, ei pysty mitenkään elämään, sen tietänee jokainen.

Entä kun hän joutuu myymään terveenä ollessaan säästämänsä kodin - jos saa sen edes kaupaksi? Hän joutuu asumaan myynnin jälkeen vuokra-asunnossa, jota ei missään tapauksessa pysty kustantamaan? Koko eläke todennäköisesti kuluisi vuokraan. Hyvinvointiyhteiskuntamme ei jätä heitteille, joten se joutuu tukemaan hänen toimeentuloaan. Koska hän on nuori, sattuu vaan olemaan sairauden vuoksi työkyvytön eikä vammautuminen edistä eliniän lyhenemistä, hän joutuu joka tapauksessa saamaan toimeentulotukea syötyään asuntonsa myyntituotonkin. Yhteiskunnalle tulee tällaisella ratkaisulla paljon suurempi meno.

Ja sitten: luultavasti vuokra-asunnon omistaa on yksityinen sijoittaja, joka voi olla henkilö, yhtiö, tai esimerkiksi vakuutusyhtiö. Vuokralaiselle siirrettävä asuntotuki menee siis yksityisen sijoittajan pussiin! Kuntakin on omistamiensa asuntojen sijoittaja. Kunnallisen asunnon vuokra ei ole enää yksityisen sijoittajan omistamaa pienempi. Ellei ole ihan romukuntoinen halvalla rakennettu pahviseinäinen kämppä, joita kyllä myös löytyy vielä kunnallisilta markkinoilta. Niihin sijoitetaan yleensä laitapuolen kulkijoita.

Onko järkevää, että omillaan pienellä asumistuella kitkutteleva vammainen yksiökotinsa omistava joutuu syömään asuntonsa ja sitten yhteiskunta siirtelee tukirahoja omasta pussista toiseen tai välillisesti asuntojen sijoittajaomistajille? Kyllä yrittämistä pitää tukea, mutta ei kai perustarpeita riistävää bisnestä, mitä edellä kerrottu on. 

Kuulostaako paradoksi järkevältä? Sosiaaliministeri perustelee, että mennään Ruotsin mallin mukaan. Onko naapuri aina oikeassa?

Mikä suru syntyy, kun menettää kauan säästämänsä oman kodin, jossa luuli asuvansa elämänsä loppuun asti. Vuokra-asuntoon pakotettuna elämä tuntuu epävarmalta ja olo irralliselta.

Surullisia ratkaisuja on tekeillä


torstai 20. heinäkuuta 2023

Laajenna musiikkikokemuksiasi.

 Maailmassa ainoa lohdutus on musiikki. 

Hienoja ohjelmia on TV:ssä, maailmaa voi laajentaa sitä kautta huomattavasti. Ei kannattaisi katsoa pelkkää Netflixiä tai C-morea! Musiikki on lohduttajani, ja tänä kesänä 2023 maailman julmuuksien jatkumista todistavana vuonna olen saanutkin tämän taiteenlajin välityksellä paljon ajatuksia ja tunteita. Zürichin tosi pahasti pilattu Turandot (kristilliset symbolit mehiläispesäksi muutetussa kiinalaisessa sadussa!) upea Savonlinnan Romeo ja Julia (modernisoitu huimasti hienommin 1800-luvun New Yorkiin), kokkolalainen, kansainvälisesti ansioitunut Guardia Nueva, tv:ssä taltioitu El Cachiavache Womex 2019 - mikä viiden miehen porukka! - jne. Kaksi viimeistä hyvin erilaista tangoa esittävää yhtyettä, kumpikin pohjaa pitkälti Piazzollaan, tangon legendaan. Musiikki on ihmeellinen maailma, ihmisen parasta puolta.
Ei tämän kesän ohjelmistossani, mutta monet kerrat televisiossa mahdollistunut nuoren kuolleen, maailman parhaaksi baritoniksikin mainitun Dmitri Hvorosdovsky  konsertin taltioinnit, etenkin tämä Moskovassa taltioitu on liikuttava. 

LINKIT:  
El Cachiavache Womex 2019   Dmitri Hvorosdovsky  Turandot  Romeo ja Julia  Guardia Nueva    Piazzollan Libertango 

Charles De Gaulle  Ditlev Tamm


Tarinoitani lapsille eläimistä – lapsen silmin

  Olen kirjoittanut SEY:lle perheemme eläintarinoita, kaikki todella taphtuneita, ja ne on julkaistu kouluille oppimateriaalina tai oheisma...