Avoin kirje professori Uusikylälle

Arvoisa professori Uusikylä.

Kuuntelin haastattelunne 29.5.YLE Suomen Taustapeilistä.
Kiitos siitä.
Yhtä seikkaa kuitenkin kaipasin. Kerron siitä.

Puhuitte mm. siitä kuinka luovuus tarvitsee vapautta omien kykyjen toteuttamiseen, olkoon kyse työstä tai puuhailusta ja kuinka johtajan ja esimiehen osa on tärkeä antaa kaikkien kukkien kukkia.
Korostitte johtajuutta.
Luovuus tarvitsee vapautta ja rauhaa toteutuakseen, luovaa prosessia ei saa häiritä, sanoitte. Minä nyökyttelen.
Uuden oivalluksen itselleni antoi puheenne luovuuden tuhoamisesta, siitä, kuinka esim. lapsen oivallusta ja sen myötä syntyvää kokeilua ja yrittämistä ei saa häiritä, lapsen pitää saada rakentaa torninsa ja rasiansa ja leikkinsä, toteuttaa luomuksensa loppuun. Aikuinen helposti katkaisee prosessin omine vaatimuksineen (heti syömään tai nukkumaan), siis vähättelee lapsen työtä.

Minua on vuosia surettanut nähdessäni jopa omissa pienissä ympyröissäni hienoja, erittäin luovia ammattilaisia, joiden prosessit yhteiskunta aika julmastikin katkaisee. Ideoittensa toteuttamiseksi he ovat perustaneet ikioman yrityksen, mutta joutuneet lopettamaan, koska yhteiskunta ei ollenkaan kannusta, vaan vaikeuttaa tai tekee mahdottomaksi heidän innostuksensa.

Meillä on hankala harrastus hankkia vanhoja taloja ja huoneistoja, joita restauroimme. Työ on kaikkea muuta kuin suoritustasoista sapluunan toteuttamista. Ihaillen olen seurannut, kuinka sähköasentajat, kirvesmiehet, LVI-asentajat, katontekijät, jopa pihakiveysten laittajat saati puutarhurit ovat joutuneet joka päivä ratkaisemaan ihmeellisiä ongelmia ja ideoimaan kaiken uusiksi ja suoriutuneet upeasti. Jokaisella on ollut hienoja oivalluksia ja toteutuksia. Nämä ihmiset ovat halunneet tehdä kokonaisvaltaisesti sitä, mitä osaavat, olleet hyvin lahjakkaita hyvin erilaisilla aloilla. Ja ylpeitä ammattitaidostaan. Yrittämisen perustalta he ovat kuvitelleet voivansa toteuttaa ideoitaan ja taitojaan ja saavansa myös elantonsa siitä.

Lvi-yrittäjämme, jota ilman emme asuisi nykyisessä kodissamme, oli täysin uupunut, koska ei kyennyt palkkaamaan apua yhteiskunnan asettamien maksujen ja paperitöiden ja velvoitteiden raskauden vuoksi - tekee nyt palkollisena suuren rakentajan uudisrakennusten rutiiniasennuksia, sähköasentaja samoin osa-asennuksia sabluunan mukaan, puusepästä en ole kuullut, mutta lahjakas laulava kirvesmiehemme (jonka tarkasti restauroiman saunan lauteista ei kukaan keksi, mikä on vanhaa, mikä uutta) kokoaa kylpyhuoneita suuren yhtiön suuriin rakennuksiin – sabluunan mukaan.

Jokainen pikku yrittäjä on ollut loistava taitaja, oivaltaja, keksijä. Jokainen on lähtenyt palkolliseksi pakotettuna luopumaan omista ideoistaan ja haaveistaan tulla toimeen omilla kyvyillään ja taidoillaan.

Ovat suuret yrityksetkin syntyneet autotallissa tai keittiön pöydällä, rohkeimmat aloittajat hankkineet rekka-auton tai traktorin. Sisukkaimmista sinnittelijöistä tulee kuin tuleekin, väistämättä lopulta johtajia, joiden vastuuta Tekin peräsitte. Mutta heidän pitää olla erittäin luovia osatakseen hoitaa vastuunsa ja siten menestyäkseen.

En kovin hyvin ymmärrä ”itsensä pakkotyöllistäjä”-termiä, minkä olen viime aikoina ihmeekseni kuullut. Työttömyys voi pakottaa, mutta suurimmaksi osaksi yrittäminen lähtee luovuudesta. Olen lukenut aika monista onnellisista, jotka ovat vihdoin, työttömyyden pakottamina uskaltautuneet. Moni onnellisesti aloittanut valitettavasti pettyy ja tyrmistyy yhteiskunnan häirinnästä, sitkeimmät ovat kiitollisia työttömyytensä innovoivasta vaikutuksesta. Tohtoreitakin on siten aika paljon syntynyt.

Metsurimme taitaa olla ainoa onnellinen mies, eläkeläinen, joka hankkii leivän levennystä pikkukeikoilla meitä pienen työn tarvitsijoita palvellen (isot firmathan eivät palvele pikkuisia). Nyt hänen ei tarvitse enää auttaa taloudellisesti suutaritytärtäänkään, jonka yrittäminen loppui työrauhan häirintään. On huimaa katsoa ja kuunnella, miten tuo mies metsän näkee, kuinka hän puhuu metsämaaston ja puuston monenlaisista tarpeista, millä ylpeydellä hän toteuttaa itseään nyt, kun tekee itse kokonaisvaltaisia ratkaisuja. Hän saa yrittää vapaasti, toteuttaa kykyjään metsätonttuna, ja voi lopettaa, ellei saa tehdä työtään rauhassa. Yhteiskunta sallii sentään muutaman satasen henkilökohtaisen palkkion eläkkeen lisäksi. Kenelläkään ei varmaan ole kauniimpaa metsää kuin meillä! Jokaisella puulla tuntuu olevan sielu, pusikoituneita vesakoita ei ole.

Minä suren sitä, miten yhteiskunta tuhoaa tuota ihmisen perustarvetta yrittää itse – luovaa lahjakkuutta, omien oivallusten ja ideoiden kautta elannon hankkimista.

Toivoisin, että lapsen/ihmisen yritteliäisyys ymmärrettäisiin luovuutena eikä pyrkyryytenä. Ettei yhteiskuntamme toimisi luovuuden tuhoajana kuten nyt.

P.s Minä muuten olen se 70-luvun vastavalmistunut opettaja, joka Hämeenlinnasta saamani opetustaidon arvosanan korotitte Helsingissä kiitettäväksi. Olin ollut opettajankoulutuksessa liian luova(!)  ”mahdottomien” ideoitteni ja ratkaisujeni vuoksi (vasta viime vuosikymmenellä ruvettiin kunnolla toteuttamaan esim. teemaopetusta, jota opetusharjoittelussa jo yritin kaupata) ja lähdin Helsinkiin hakemaan oikeutta. Näitte yhdessä ihmisessä olleen potentiaalin. Siitä olen hyvin kiitollinen. Olen yrittänyt lunastaa arvosanani osallistumalla koko peruskoulun olemassaolon ajan mm. erityisopetuksen kehittämiseen. Erityisopettajien koulutus on kuulunut myös siihen.