Zero waste -ideologian kehittäjä Bea Johnson
Niinkö - kehittäjäkö? Onko idea uusi?
Ryhdyin muistelemaan lapsuuttani 50-luvulla. Asuimme omakotitalossa Äänekosken kauppalan rintamamiestalotaajamassa. Vesi- ja viemäriverkostoa ei ollut. Tonttien rajalla ulkohuoneiden – huussien – takana oli kompostit. Sisällä silloisen modernin pläkkipeltitasoisen tiskipöydän kaapissa oli likaämpäri, johon laitettiin kaikki ruokajäte. Kaupasta ostettiin maito omaan kannuun, liha ja kala käärittiin paperiin, jossa ei ollut muovipinnoitetta. Paperit poltettiin sytykkeinä keittiön hellassa ja kamareiden pönttöuuneissa. Paperiakaan ei kertynyt paljon. Hillot ja mehut säilöttiin lasipurkkeihin ja -pulloihin. Kiinteää jätettä ei yksinkertaisesti tullut. Muistan hyvin likaämpärin, mutten lainkaan muita jäteastioita. Kun niitä ei tarvittu.
Tätini Ruotsin tuliaisina minulle tuoma guttaperkkanukke oli ensimmäinen tekoainetta oleva tavara. Eikä sekään ollut muovia, kuten jälkeenpäin luulin. Guttaperkkahan on kumipuusta saatava elastomeeri eli kimmoisa polymeeri, jota keksittiin käyttää jo 1800-luvulla golfpalloihin, kenkiin, leluihin ym. Luonnonpolymeerinä guttaperkan mekaaniset ominaisuudet eivät ole kovinkaan hyvät, ja sillä on taipumus hajota auringonvalossa ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta. Niinpä nukkenikin särkyi pienehköstä kolauksesta. Surin sitä kovasti ja pitkään katselin sen ihanaa virkattua mekkoa ja reikäpäätä kirjahyllyssä, mihin sen olin sijoittanut eikä kukaan hennonut heittää pois.
Ulkohuoneen alustan kävi säännöllisesti tyhjentämässä ”paskajaska” eli Äänekoskella kunnioittavasti vain sukunimellä kutsuttu Tammelin hevosensa kanssa.
Bea Johnson on vain palannut takaisin luonnonmukaiseen elämäntyyliin. Ihan helppoa.
Minä toteutin melko pitkään samaa elämäntyyliä vielä ensimmäisten lasteni synnyttyä. Viimeinen sai jo selluloosasta mistä lie valmistetut pitkät vaipat, joista kuorin pintapaperin mitä lie pois ja poltin. Sisukset vedin vessanpöntöstä alas kaupungissa, mökillä se maatui ulkohuussin ruoholla, lehdillä ja mullalla kompostoidun jätteen mukana näkymättömiin. Yritin kaupata lasteni tultua itse lasten vanhemmiksi sideharsovaippojen käyttöä – nehän tuoksuivat ihanalle kesämökin naruilla pyykättyinä – mutta ei purrut.
Jäteongelma on syntynyt suurelta osin siis yhden sukupolven aikana. Pakkausteollisuuden ja hygieniahysterian vuoksi yhden ihmisen taloudessa kiinteän roskan pussi täyttyy viikossa. Todella surullista – typerää.
Niinkö - kehittäjäkö? Onko idea uusi?
Ryhdyin muistelemaan lapsuuttani 50-luvulla. Asuimme omakotitalossa Äänekosken kauppalan rintamamiestalotaajamassa. Vesi- ja viemäriverkostoa ei ollut. Tonttien rajalla ulkohuoneiden – huussien – takana oli kompostit. Sisällä silloisen modernin pläkkipeltitasoisen tiskipöydän kaapissa oli likaämpäri, johon laitettiin kaikki ruokajäte. Kaupasta ostettiin maito omaan kannuun, liha ja kala käärittiin paperiin, jossa ei ollut muovipinnoitetta. Paperit poltettiin sytykkeinä keittiön hellassa ja kamareiden pönttöuuneissa. Paperiakaan ei kertynyt paljon. Hillot ja mehut säilöttiin lasipurkkeihin ja -pulloihin. Kiinteää jätettä ei yksinkertaisesti tullut. Muistan hyvin likaämpärin, mutten lainkaan muita jäteastioita. Kun niitä ei tarvittu.
Tätini Ruotsin tuliaisina minulle tuoma guttaperkkanukke oli ensimmäinen tekoainetta oleva tavara. Eikä sekään ollut muovia, kuten jälkeenpäin luulin. Guttaperkkahan on kumipuusta saatava elastomeeri eli kimmoisa polymeeri, jota keksittiin käyttää jo 1800-luvulla golfpalloihin, kenkiin, leluihin ym. Luonnonpolymeerinä guttaperkan mekaaniset ominaisuudet eivät ole kovinkaan hyvät, ja sillä on taipumus hajota auringonvalossa ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta. Niinpä nukkenikin särkyi pienehköstä kolauksesta. Surin sitä kovasti ja pitkään katselin sen ihanaa virkattua mekkoa ja reikäpäätä kirjahyllyssä, mihin sen olin sijoittanut eikä kukaan hennonut heittää pois.
Ulkohuoneen alustan kävi säännöllisesti tyhjentämässä ”paskajaska” eli Äänekoskella kunnioittavasti vain sukunimellä kutsuttu Tammelin hevosensa kanssa.
Bea Johnson on vain palannut takaisin luonnonmukaiseen elämäntyyliin. Ihan helppoa.
Minä toteutin melko pitkään samaa elämäntyyliä vielä ensimmäisten lasteni synnyttyä. Viimeinen sai jo selluloosasta mistä lie valmistetut pitkät vaipat, joista kuorin pintapaperin mitä lie pois ja poltin. Sisukset vedin vessanpöntöstä alas kaupungissa, mökillä se maatui ulkohuussin ruoholla, lehdillä ja mullalla kompostoidun jätteen mukana näkymättömiin. Yritin kaupata lasteni tultua itse lasten vanhemmiksi sideharsovaippojen käyttöä – nehän tuoksuivat ihanalle kesämökin naruilla pyykättyinä – mutta ei purrut.
Jäteongelma on syntynyt suurelta osin siis yhden sukupolven aikana. Pakkausteollisuuden ja hygieniahysterian vuoksi yhden ihmisen taloudessa kiinteän roskan pussi täyttyy viikossa. Todella surullista – typerää.
