Dubain 57000 miljonääriä ja sosiaalinen vastuu

 Minua oksettaa, kun katson kahta TV:n ohjelmaa: toinen on Dubain luksuselämästä, toinen yksittäisten tuhlareitten ylellisestä elämästä kertova sarjakuvailu.  Kateudesta ei ole kysymys, kyse on ainakin omalla kohdallani ahdistavasta hädästä.

Tässä vain muutamia esimerkkejä:

”15-vuotias miljonääri päällysti Ferrarinsa Louis Vuittonin logoilla”

” Miljonäärimiehen rouvan Sonia Pronkin vaatehuoneen sisältöjen arvo on 4,6 miljoonaa euroa.”

”… Auto maksaa 800000 dollaria (noin 755000 euroa) mutta rekisterikilpi 9 miljoonaa (noin 8,5 miljoonaa euroa…)”

”… perhe lähtee yksityiskoneella kohti Jerseytä. Ylellisessä lentokentän loungessa Scottia viihdyttää muun muassa hänen lempikappaleitaan soittava konserttipianisti sekä kahvi, jonka pinnan vaahtoon on loihdittu

hänen kasvonsa.,,”

” Money Kicks. Hänen kodistaan löytyy oma 500 eksoottisen eläimen eläintarhansa.”

”Atlantis-hotellissa yksi yö maksaa 23000 dollaria tai useita satoja tuhansia euroja…Kylpyhuoneessa on ihotuotteita ja saippuaa, jossa on aitoja kultahippuja. Hovimestari on käytössä koko vierailun ajan täyttämässä mitä oudoimpia pyyntöjä.”

”…naisella on 2än 00 paria kenkiä ja saman verran merkkilaukkuja, Vuitton, Chanel jne…”

Brittinainen asuu Dubaissa, koska siellä ei tarvitse maksaa veroja. Hän voi sijoittaa kaiken itseensä. Hänen huulensa töröttävät paksuina, hänen rintansa kuten koko keho on operoitu moneen kertaan. Maallinen asumus on remontoitu nuoruuden alttarille.

--

Afrikassa heimot sotivat keskenään, äiti lähtee kahden pienen lapsensa kanssa pakoon, isä on tapettu juuri. Kaksivuotias lapsi ei jaksa kävellä kuivalla aavikolla paahtavassa auringonpaisteessa, joten äidin on jätettävä se yksin kuolemaan. Hänellä on vauva rintapussissa, matkaa kertyy sata kilometriä. Lopussa äiti on lähes nääntynyt paahteesta ja nälästä.

Tässä vain yksi esimerkki vastakkaisesta elämänlaadusta.

--

Mitä, jos jokainen Dubain 57000:sta miljonääristä ja miljardööristä laittaisi kerran vuodessa yhden miljoonistaan maailman hädän lievittämiseksi ja johonkin tutkimustyöhön? Entä, jos kaikki maailman miljardöörit tukisivat pienellä roposellaan, yhdellä tai kahdella miljoonalla dollarilla sosiaalista ja terveydellistä tutkimustyötä?

On miljardöörejä, joiden sosiaalinen omatunto on kehittynyt ja he auttavat, sijoittavat ja perustavat tuki- ja tutkimusjärjestöjä. Yksi heistä on Bill Gates. Toinen, filmitähti Marlon Brando osti vuonna 1967Tetiaroan saaren filmattuaan siellä. Hänen ihastuksensa lisäksi hänen motiivinaan oli säilyttää pilaantumaton luonto ja varjella sikäläistä eläimistöä. Tosin kävi kuten tavallista, Brandon ihanne pilaantui ja nykyisin saari on valjastettu, sille nimenomaiselle luksusturismille. Myös korkean verotuksen maassa Suomessa on varakkaita, jotka sijoittavat rahojaan, muun maailman miljonäärien rinnalla pikku ropojaan maailman köyhiä auttavaan työhön. He eivät kerro, keitä he ovat. Tiedän muutaman suurenmoista työtä Afrikkaan sijoittavan. Yksi tuttu pariskunta rakentaa eräälle köyhälle alueelle täydellistä infrastruktuuria sairaaloineen ja kouluineen, ja auttavat perheitä hankkimaan elantonsa niin, että lapset voivat käydä perheen elättämisen sijaan koulua niin pitkälle kuin heidän rahkeensa riittävät. 

--

Olen miettinyt, miksi sosiaalinen vastuuntunto kehittyy tai miksi se ei kehity. Mietin itseäni, jota oksettaa rikkaiden itsekäs pröystäily. Ei minulle kukaan kotona kertonut tai opettanut, ei kotonani edes keskusteltu sosiaalisesta vastuusta, silti se omatunto on itsessäni herkistynyt. Eivät vanhempani olleet mitenkään näkyvästi auttavia tai nöyristeleviä tai alentuvia. Miksi kuitenkin olisin valmis laittamaan leskenropojani maailman kehittymiseen paremmaksi. Teen sitä niin paljon kuin voin paljon en voi, koska rahani menevät omaan vaatimattomaan elämiseeni, ruokaan ja asumiseen. Ainoa ylellisyyteni on autoni, josta en luovu. Mutta se ei paljon elämästäni lohkaise, ja on myös välttämätön selvitäkseni. Mistä sosiaalinen omatuntoni on syntynyt? Sitä en osaa selittää. Mietin, miksi kaikkein rikkaimmilla ihmisillä, vaikkapa niillä Dubain 57 000:lla miljonäärillä ei ole sosiaalista vastuuntuntoa. Kuka osaisi vastata? En usko, että kukaan.

 

Kaksi presidenttiä: pienen maan suuri ja suuren maan pieni...

 Kaksi presidenttiä:

1.Pienen maan suuri mies, joka avasi maansa ovet koko maailmalle.

2. Suuren maan pieni mies, joka sulki maansa ovet koko maailmalta.

Keitä ovatkaan?

Toinen haudattiin tänään, koko maailma arvosti ja tervehti.

https://valtioneuvosto.fi/-/10616/presidentti-ahtisaaren-valtiollisiin-hautajaisiin-on-osallistumassa-useita-kansainvalisia-kutsuvieraita

Miksei kiinalaisia vainota kuten juutalaisia?

 Juutalaiset ovat tehneet monenlaisia maailmaa muuttavia keksintöjä, Marie Curie, Albert Einstein, psykologi Sigmund Freud, sosiologi Émile Durkheim, filosofi Ludwig Wittgenstein, kielitieteilijä Noam Chomsky, matemaatikko Norbert Wiener ja taloustieteilijä Milton Friedman, viulisti Isaac Stern jne. Ruotsalaisen Judiska krönika -lehden päätoimittaja Jackie Jakubowski siteeraa ja tässä minäkin siteeraan kirjailija David Brooksin kolumnia Dagens Nyheterissä:

”Juutalaiset muodostavat 0,2 prosenttia maapallon väestöstä, mutta 54 prosenttia shakin maailmanmestareista, 27 prosenttia fysiikan Nobel-palkinnon saajista ja 34 prosenttia lääketieteen Nobelin saajista.”

Vielä ennen sotia Saksa oli juuri juutalaisten ansiosta johtava maa tieteissä ja taiteissa mutta sitten Saksasta karkotetut juutalaiset tekivät USA:sta johtavan maan kaikilla aloilla.

Luetteloa voisi jatkaa pitkälle.

Kiinalaiset keksivät ruudin, heiltä syntyy liuta maailman menoon vaikuttaneita keksintöjä ja innovaatioita sekä tuotantoa, jonka oma ja älykkäästi varastettukin määrä on hurjaa heidän ahkeruutensa vuoksi. Kiinan sivilisaation perusta, monituhatvuotinen koulutuksen ja teknisen osaamisen perinne, oli mahdollistanut lukemattoman monia teknisiä ja kulttuurisia edistysaskeleita. ”Klassisten keksintöjen” – paperin, ruudin, kompassin ja kirjapainotekniikan, mainittakoon myös käytännön keksintöjä kuten kottikärryt, valurauta ja tulitikut. Kiistatonta huimaa lahjakkuutta ja osaamista.

Molemmissa roduissa  -  jos niin voi sanoa, inhoan rodullista ihmisluokittelua, vaikka sitä ei voikaan kiistää –on myös samoja inhimillisiä kielteisiäkin piirteitä. Kuten kaikissa ihmisissä, mitä ei voi myöskään kiistää. Raadollinen rotu koko ihmiskunta. (Se nyt varmasti on rotu eläimiin rinnastettuna jaotteluna.)

Juutalaisia sanotaan kieroiksi ja oveliksi. He ovat olleet esimerkiksi Suomessa kauppiaita, ja kiskoivat ylihintaa, mutta vain heiltä sai hienoja villakankaita. He ovat olleet koronkiskureita – ehkä älykkäämpinä ovat huomanneet mahdollisuutensa , niinhän jokainen toista fiksumpi pyrkii tekemään!  

Siinä totuus piileekin: inhimillinen ominaisuus eli kateus. Itseään lahjakkaampaa vainotaan, hänellä menee paremmin. Hän on pelottava, hän on heikomman mielestä arvaamaton. Diktaattoreille tyypillisin ominaisuus on pelko.

Mutta se ydinkysymys: miksi juutalaisia vainotaan, miksei kiinalaisia? Hehän ovat jo valloittaneet lähes koko maailman!

Joskus puhuttiin keltaisesta vaarasta, oliko se myös juuri tuota kateuteen perustuvaa pelkoa? Nyt keltainen vaara on historiaa, mutta kyse on aivan samasta kuin juutalaisia kohtaan tunnettu pelko ja viha.

Miksi emme arvostaisi niitä, jotka ovat edistäneet omaakin elämäämme, kehittäneet hienoja asioita taiteessa, tekniikassa, kaupankäynnissä, taloudessa, kaikkialla?

Mikä hieno, kauhea, upea, ihmeellinen päivä!

Mikä hieno, kauhea, upea, ihmeellinen päivä tänään olikaan! Ajoin naapurin Irman kanssa Mikkelin kautta Lietveden uskomattomien maisemien, saarten, siltojen, Westerholmin maalausten pikkuisten kalliosaarten kautta Puumalaan kohti Imatraa ja Piaf-musikaalia, puut kullankeltaisina, taivas ja Saimaan vedet kirkkaan sinisinä loistaen, ihastuksesta henkäillen, ja yhtä äkkiä, Pistohiekan jälkeen edessäni keskellä tietä kapealla kannaksella vesien välissä makasi pahoin loukkaantunut vielä harmaa, nuori joutsen,

Vähän aiemmin ohitseni oli kiitänyt hurjaa ylinopeutta kaksi valkoista tuliterää Bemari-maasturia. Takuuvarmasti toinen niistä oli ajanut linnun yli ja JÄTTÄNYT SIIHEN KITUMAAN! Onneksi edessäni oli tien reunaan pysähtynyt pikkuauto ja sieltä lintua kohti asteli mies rautaputki kädessä. Minä pysäytin keskitielle hätävilkut päällä ja kysyin, oliko mies soittanut jo poliisit. Hän vastasi viisaasti: "Kuka poliisi tänne korpeen tulisi tai ehtisi, tämä on lopetettava itse". Minä olin samaa mieltä, tyhmä kysymykseni. Mies nuiji lintuparan sen verran tainnoksiin, että sai siirrettyä sen tien poskeen ja lopetti sen nuoren elämän. Hän varmisti, että lintuparka kuoli varmasti eikä jäänyt enää kärsimään. Kovaa katseltavaa, mutta hienosti tehty. Joutsen oli todella pahasti vammautunut, ainakin toinen jalka poikki, ei päässyt yhtään liikkumaan, vain päätään heilutti. Päivä kyllä pilaantui, mutta kiittelin miestä, joka oli pysähtynyt ja tehnyt raskaan päätöksen toteuttaen sen. Olen vieläkin kauhuissani, mitä minä olisin voinut tehdä, ellei tuo vastuuntuntoinen mies olisi ollut edelläni, kun mukanani oli vain lyhtyvartinen kirves, jolla en mitenkään olisi pystynyt lopettamaan eläinraukkaa. Oliko joutsenperhe ehkä ylittänyt kannasta kävellen, ja viimeinen jäi auton alle, kuka tietää. Bemarikuski ei ainakaan välittänyt.

Illalla Imatralla vapautettiin koski valoviikkojen merkeissä, olihan upea elämys. Sen jälkeen teatterissa värisyttävän upea Piaf-musikaali. Olen nähnyt Pikku Varpusesta tehdyn elokuvan, kyllä jäi pliisuksi tämän esityksen rinnalla! Ohjaajat kertoivat, että samoin olivat jotkut muutkin todenneet. Hanna Kaskela on pikkuinen, ihan Edith Piafin näköinenkin, uskomattoman luontevasti eläytyen näyttelevä, mutta ennen kaikkea se laulu! Kuinka voikin olla niin upea tulkinta, voimakas, aivan Piafin kaltainen ääni! Pelkäsin ennakkoon myötähäpeää tai jotain muuta, mutta kyynelet silmissä kurkkua kuristaen kuuntelin. Yleisö pomppasi aplodeeraamaan seisaaltaan. Olipa elämys. Koko esitys oli lavastuksineen, sovituksineen, kaikkine esiinpanoineen upea. Pientä nostalgista melankoliaa aiheutti se, että pianossa kapellimestari Lauri Kuosa meidän Suvin entisellä flyygelillä, jonka olin myynyt vuosi sitten teatterille. Että olihan ilta - ristiriitaisin tuntein läpikäyty. Valtionhotellin baarissa gintonic, kuuma rommi ja kotkalaiset ja joensuulaiset matkalaiset juttuseuranamme sulattelimme valoshowta ja teatteria, kokemuksiamme ja kotipaikkojamme ja päivittelimme elämän menoa.

PELINKEHITTÄJÄT LAPSENOMAISIA?

 

Ennen olivat Grimmin sadut, julmia, kamalia, kyllä kai. Punahilkka, suosittu lasten iltasatu päättyi siihen, että susi söi sekä isoäidin että metsästäjän, ja Punahilkka leikkasi vatsan auki ja pelasti ja sitten maha täytettiin kivillä ja susi hukkui lampeen. Olihan se loppu julmaa. Opettavainen kertomus, jossa kuitenkin pahis sai pahasti palkkansa, nykykäsityksen mukaan liian julmasti. 

Mutta mutta, mitä on nyt?

Minulla oli pikku ystävä, joka kirjoitti teini-iässä hurjia kertomuksia, joissa veri lensi ja pahikset tappoivat hyviksiä ja joskus päin vastoinkin. Tyttö – hän oli tappavista tarinoistaan huolimatta tosiaankin tyttö – oli hyvin älykäs ja erittäin taitava kirjoittaja. Koulussakin äidinkieli oli kymppi. Mutta hän oli jo sairastunut ja hänen diagnoosinsa oli skitsofrenia. Skitsofreniasta kärsivien sanotaan olevan älykkäitä ja herkkiä. Piti ainakin tuossa tapauksessa kirjaimellisesti paikkansa. Hänen kertomuksensa olivat niin rajuja, että niitä ei pystynyt lukemaan kuin sellainen, jolla ei mielikuvitus toiminut,  joka ei pystynyt sielunsa silmin näkemään kertomusten tapahtumia.

Nyt katselen lastenlasteni suosimia nettipelejä. Näen, että nehän ovat täsmälleen samanlaisia kuin pikku ystäväni taannoiset kertomukset! Oliot ovat epäsikiöitä, koneita, eivät eläimiä eivätkä ihmisiä, mutta näyttävät pedoilta. Kaikki tapahtumat ovat taistelua jostakin. Miekat heiluvat, salamat räiskyvät, kaupungit hajoilevat, tiet aukeavat rotkoiksi, mitä missäkin ja mitä milloinkin. Kaiken huippu on se, että kuvaruudun nurkassa saattaa olla kertojahahmo, etenkin pikkulasten ohjelmapelissä, jossa tuo kertoja naureskelee makeasti, kun ”sankari” tappaa oudot oliot. Jotka sitten jälleen elpyvät ja sankari lähtee taas tappomatkalleen. Ja selostajaa naurattaa. Tyypin tunne-elämää ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa kovin kehittyneeksi. Ei ainakaan minkäänlaista empatiaa ilmene.

En voi sille mitään, että näen pikku ystäväni kertomukset melkein kaikissa tarinoissa, nyt kuvitettuina.

Kun olen enemmän seurannut tuota pelimaailmaa, vakuutun siitä, että pelien luojat ja laatijat ovat jollain tavalla tunnemaailmalta kehittymättömiä ja elävät jossain omissa maailmoissa, joihin ei kuulu normaali elämä saati sen jonkinlaiset lain alaisuudet.

Ei satuihin pidäkään kuulua, mutta jos mennään sairauden puolelle, sillä saattaa olla vaikutuksensa. Nuo peleiksi muutetut ja luodut tarinat eivät vaikuta terveiltä. Tietysti asiaa saivarrellen voi kysyä, mitä terve on, siitä ei kuitenkaan tässä kannata ryhtyä filosofoimaan.

Nyt uskallan kysyä, onko ongelmaksi muuttunutta jengiytymistä ja väkivaltaa tutkittu sen jäsenten elämänkaarta tutkien? Kun ja jos jäseniä on saatu kiinni. Mitä he ovat lapsuutensa ajan tehneet, mitä harrastaneet, minkälaisista kodeista he ovat. Onko niin kuin olen etelän maissa, ei välttämättä alemmissa yhteiskuntaluokissa, vaan tavallisissa keskiluokkaisissakin perheissä nähnyt, että perheen televisio on auki, kaikki huoneen valot sammutettu ja kone on ainut, välkkyvä valonlähde. Miesväki katselee toimintaelokuvia, lapset pyörivät siinä ympärillä pimeässä, naiset joko katselevat mukana tai hyörivät keittiössä. Lapset eivät voi pimeässä huoneessa harrastaa muuta kuin katsoa isän kainalossa hänen suosikkiohjelmiaan. Ainoa hyvä asia on ehkä tuo läheisyys. Mutta minkä värinen läheisyys?

Kun olen ryhtynyt seuraamaan myös pelien kehittäjiä, he näyttävät olevan erittäin älykkäitä, mutta tunne-elämältään hyvin lapsenomaisia, epäempaattisia. Tunne-elämä on mekaanista, suoraan sanottuna köyhää. Tai vaikka syvääkin, kuten autistisella ihmisellä voi olla. salattu maailma, jota emme pääse avaamaan emmekä ymmärtämään.

Tekstini on rajua, mutta todennäköisesti melko sattuvaa. Ainakin, kun vertaan sitä skitsofreniaan sairastuneen pikku ystäväni, nyt jo keski-ikäisen, vain lääkkeiden avulla selviytyvän psykoosissa enimmäkseen vaeltavan ihmisen sielun syvyyksiin.

Pala kurkussa - Nero-koira

 

NERO

Kuinka tämä kuva tuo edelleen palan kurkkuuni ja kyyneleet... koska Nero, koviakin kokenut, oli erityinen, vaikka vain yksi niistä parista kymmenestä laumani jäsenestä ja hoidossani olleesta, monesta ja monirotuisesta...

SILLÄ ON LEHMÄN UTAREET PÄÄSSÄ!

 Se oli se ihana hattu, joka muuttui kiusaamisvälineeksi ja romahdutti pienen tytön uskon ihmisiin.

Olimme koko suku Ylläksellä hiihtolomaa viettämässä. Mailan putiikista löytyi 8-vuotiaalle pikku Julialle ihana hattu. Se oli saanut innoituksen Lapin neljäntuulen hatusta, jossa on neljä sakaraa, mutta tämän pyöreän päähineen reunaa kiersi pyöreät korvakkeet. Se oli hennon vaaleanpunainen, pehmoinen fliiskankainen päähine, muodoltaan kuin pehmeä piparkakku. Julia rakasti hattuaan niin, että nukkuikin tuo ihana pehmoinen myssy tyynyn vieressä. Ja hiihtoladullakin vastaantulevat ihmiset sanoivat. ”Onpas sinulla suloinen hattu!”

Julia säteili onnesta. Me kaikki ihailimme hattua, jonka alta vyöryivät Julian vaaleat hiukset.

Niin loma loppui, mentiin kotiin Helsinkiin. Koulu alkoi, ja Julia marssi pystypäin onnellisena kouluun pinkki piparkakkuhattu päässään.

”Kato, tolla on lehmän utareet päässä!” huusi yksi poika, ja muutkin katsoivat. Ja sitten kaikki nauroivat.

Julia oli niin hämmästynyt, ettei tiennyt, mitä tekisi, minne menisi.

Valvova opettajakin huomasi huudon, ja toppuutteli, ettei noin saa huudella. Mutta hän ei tehnyt muuta, kehaisi vain ihanaa myssyä. ”Pikku juttu, älä välitä!” hän sanoi.

Mutta se ei enää auttanut.  Se ei ollut pikku juttu, se oli maailman suurin asia.

Tyttö läksi kauhuissaan kotiin. Hän heitti ihanan vaaleanpunaisen, pehmeän piparkakkuhatun salaa roskikseen.

Äiti ihmetteli, mihin myssy hävisi ja miksi tyttö murjotti ja kysyi syytä, mutta tyttö ei sanonut mitään. Murjotti vain koko illan eikä halunnut mennä enää kouluun. Äiti vei. Mutta pojat, jotka olivat häntä nimitelleet, tirskuivat nurkan takana.

”Missä sun utareet on!”

Julia oli edelleen hiljaa ja murjotti vain kotona. Kului kolme päivää, ja vihdoin hän sai sanotuksi, mitä oli tapahtunut. Nyt häntä itketti.
Äiti yritti lohduttaa, isosisko samoin, mutta mikään ei enää auttanut. Herkkä, muutenkin kovia kokenut tyttönen joutui yhtä äkkiä koulussa toisten lasten silmätikuksi. Siitä alkoi kiusaaminen, joka ei loppunut. Tyttöä kiusattiin siitä lähtien koulussa salaa ja jatkuvasti, ja hän alkoi karttaa ystäviä, kun nekin karttoivat häntä, ja hän takertui perheen lemmikkikoiraan, sitoi sen pöydänjalkaan, että olisi edes yksi kaveri, joka kuulisi häntä. Koiraparkakin alkoi karttaa pikkuista Juliaa.

Julia oli ollut isän tyttö, isä oli häntä hellinyt, mutta yht’äkkiä isä olikin häipynyt. Hän oli löytänyt uuden äidin, ja oli nyt vain uuden sisarpuolen isä. Sitä Julia ei ollut ymmärtänyt. Hän alkoi käyttäytyä omituisesti kotona, ja vetäytyi omiin oloihinsa. Häntä tutkittiinkin lasten sairaalassa, kaikenlaista koetettiin. Juliasta tuli yksinäinen, hiljainen koulutyttö. Äiti ja isosisko olivat onnettomia, Julia kaikkein onnettomin.

Kun hän oli juuri täyttänyt 15 vuotta, hän hyppäsi sillalta moottoritielle ja rekka silpoi hänet kolmeksi kappaleeksi.  

Eihän se ollut tietenkään vaaleanpunaisen pehmeän piparkakkuhatun syy, mutta siitä kaikki paha oli alkanut. Isä oli pettänyt, nyt se ihana hattukin hänet petti. Lopulta häntäkin haukuttiin koulussa lehmäksi. Vaikka hän oli pitkä ja laiha ja hänellä oli kaunis valkoinen tukka.

Kysymys kuuluu:

Mitä olisi pitänyt tehdä?

Olisiko opettajan pitänyt kutsua vanhemmat ja lapset yhdessä koolle ja kertoa asiasta, kysyä, mitä voitaisiin yhdessä tehdä? Olisiko yksinhuoltajaäiti voinut ottaa napakasti puheeksi? Vanhemmat ovat suuri voimavara, kun heidät otetaan koulutyöhön mukaan ja heille annetaan tilaisuus keksiä lapsille yhteistä puuhaa. Niin on muutama kiusaaminen loppunut. Mutta kukaan aikuinen ei osannut tehdä mitään muuta kuin komentaa kiusaavia poikia. Kaikki vaan ihmettelivät.

Taiteellisen, herkän Julian itsestään ottama kuva muutama kuukausi ennen itsemurhaa.

Ja tämä tarina on tosi.

 

Järvilinna ja Pernasaari, katoavaa historiaa.

Järkyttävää, että tämäkin loppuu! Järvilinnan vuonna 1891 rakennettu entinen koti, sittemmin koulukotien vastaanottokeskus ja lopuksi upeasti entisöity taidekeskus. Järvilinnan kautta vastaanotettiin poikia läheiseen Pernasaaren koulukotiin, mikä sekin näyttää olevan aivan romuna. 

Järvilinnan nykyistä konttitaidetta: Aili Halttunen ”Kaikki linnut laulavat” .

Osat leikattu vanerista.

Suljettu osasto Leppäniemi 

Pernasaari on todella saari, veden ympäröimä, kanavareitti Keiteleeltä Päijänteelle. Upea järven ympäröimä alue, jossa hienot vanhat asuntorakennukset, mm johtajan asunto kuin pikku kartano, joka on onneksi ulkonaisesti lähes entisellään, asuntona. On siellä edelleen pystyssä myös Leppäniemi, Suomen ainoa suljettu koulukodin osasto, poikien vankila. Nyt surkeassa tilassa ikkunalasit rikottuna, tyhjänä ja hylättynä. Leppäniemi oli kyllä karmaiseva laitos, jykevä kivilinna, jonka alakerrassa pojat tehtailivat betonikattotiiliä. Laukaan taloissa ja muuallakin katettiin taloja noilla aaltomaisilla tiileillä. 

Pernasaari loppui koulukotina 1994 ja tilalle perustettiin avovankila. Upealle järvenranta-alueelle rakennettiin lukuisten muiden rakennusten keskelle hieno moderni monitoimitalo, jossa oli monien toimintojen lisäksi asuntoja rivitalomalliin omalla pihasisäänkäynnillä. Rakennus on arkkitehtoonisestikin kaunis julkitilapylväiköineen. Nyt sekin tyhjillään rapistuu. Vain entinen navetta on kohennettu pienteollisuuskäyttöön. Kiviperustus on piilotettu levyseinien taakse.

Leppäniemi yksin olisi erinomainen pikku hotelli, muut rakennukset urheiluhalleineen hyödynnettynä mainio lomakeskus. Ei kestä kauan, että kaikki rapistuu käyttökelvottomiksi. Mutta kukapa tuommoisen hankkeen tässä piskuisessa maassa kustantaisi. Eipä kukaan. Varsinkaan tässä hullussa Euroopan tilanteessa. No, suren noita kahta hienoa aluetta vielä kelvollisine rakennuksineen, mutta ei voi mitään. 

Olen tehnyt toisen graduni Pernasaaren koulukodista, joka oli ainutlaatuinen, kylläkin hurja paikka, mutta monen pojan pelastus. Minulla oli haastateltavana mies, joka vietti koko kouluaikansa eli koko lapsuutensa ja nuoruutensa laitoksessa, mutta oppi siellä myös ammatin ja eli aikuisena normaalia elämää suutarina. Kyllä hänkin olisi tarvinnut ja kaivannut kodinomaisempaa olotilaa ja lämmintä aikuista, kuten jokainen laitokseen joutunut poika. Mutta ei hän sentään traumatisoitunut. Monet ohjaajat olivat lempeän oloisia miehiä, eivät mitään lapsen hakkaajia, kuten jotkut ovat väittäneet. He olivat perheenisiä, empaattisia aikuisia, jotka koettivat parhaansa ohjatessaan pieniä ihmisiä.  

Järvilinnan on pelastanut ja kunnostanut Jyväskylän oma mesenaatti Kauko Sorjonen, muun muassa Keljon kartanon, arkkitehti Vivi Lönnin kotirakennuksen kuten myös Järvilinnan pelastaja. Mutta ei hänenkään säätiönsä kaikkivoipainen ole. Nyt Järvilinna on myynnissä ja taidenäyttelyt, taiteiljaresidenssit  ynnä muut toiminnat ovat loppuneet.  https://www.jarvilinna.fi/  

Kun asuntotuki poistuu yksiön omistajalta.

Nyt neuvotellaan asuntotuen poistamisesta omistusasunnolta. Eläkeläisten tukeen ei puututa, mutta koskeeko asia myös sairaseläkeläistä, joka omistaa pienen yksiönsä? Kuulostaa pelottavalta. Kerron esimerkin.

Alle tuhat euroa, 850€/kk brutto saava sairaseläkeläinen omistaa työkykyisenä kauan säästämänsä pienen yksiön, jonka hoitovastike on 350€/kk. Hän saa vuonna 2023 asuntotukea 150€/kk, joten hän selviää ilman toimeentulotukea jotenkuten. Jos asuntotuki poistuu, hän joutuu anomaan toimeentulotukea, koska eläke ei tietenkään riitä elämiseen. Viidelläsadalla, mikä omistusyksiön hoitovastikkeen jälkeen jäisi, ei pysty mitenkään elämään, sen tietänee jokainen.

Entä kun hän joutuu myymään terveenä ollessaan säästämänsä kodin - jos saa sen edes kaupaksi? Hän joutuu asumaan myynnin jälkeen vuokra-asunnossa, jota ei missään tapauksessa pysty kustantamaan? Koko eläke todennäköisesti kuluisi vuokraan. Hyvinvointiyhteiskuntamme ei jätä heitteille, joten se joutuu tukemaan hänen toimeentuloaan. Koska hän on nuori, sattuu vaan olemaan sairauden vuoksi työkyvytön eikä vammautuminen edistä eliniän lyhenemistä, hän joutuu joka tapauksessa saamaan toimeentulotukea syötyään asuntonsa myyntituotonkin. Yhteiskunnalle tulee tällaisella ratkaisulla paljon suurempi meno.

Ja sitten: luultavasti vuokra-asunnon omistaa on yksityinen sijoittaja, joka voi olla henkilö, yhtiö, tai esimerkiksi vakuutusyhtiö. Vuokralaiselle siirrettävä asuntotuki menee siis yksityisen sijoittajan pussiin! Kuntakin on omistamiensa asuntojen sijoittaja. Kunnallisen asunnon vuokra ei ole enää yksityisen sijoittajan omistamaa pienempi. Ellei ole ihan romukuntoinen halvalla rakennettu pahviseinäinen kämppä, joita kyllä myös löytyy vielä kunnallisilta markkinoilta. Niihin sijoitetaan yleensä laitapuolen kulkijoita.

Onko järkevää, että omillaan pienellä asumistuella kitkutteleva vammainen yksiökotinsa omistava joutuu syömään asuntonsa ja sitten yhteiskunta siirtelee tukirahoja omasta pussista toiseen tai välillisesti asuntojen sijoittajaomistajille? Kyllä yrittämistä pitää tukea, mutta ei kai perustarpeita riistävää bisnestä, mitä edellä kerrottu on. 

Kuulostaako paradoksi järkevältä? Sosiaaliministeri perustelee, että mennään Ruotsin mallin mukaan. Onko naapuri aina oikeassa?

Mikä suru syntyy, kun menettää kauan säästämänsä oman kodin, jossa luuli asuvansa elämänsä loppuun asti. Vuokra-asuntoon pakotettuna elämä tuntuu epävarmalta ja olo irralliselta.

Surullisia ratkaisuja on tekeillä

Laajenna musiikkikokemuksiasi.

 Maailmassa ainoa lohdutus on musiikki. 

Hienoja ohjelmia on TV:ssä, maailmaa voi laajentaa sitä kautta huomattavasti. Ei kannattaisi katsoa pelkkää Netflixiä tai C-morea! Musiikki on lohduttajani, ja tänä kesänä 2023 maailman julmuuksien jatkumista todistavana vuonna olen saanutkin tämän taiteenlajin välityksellä paljon ajatuksia ja tunteita. Zürichin tosi pahasti pilattu Turandot (kristilliset symbolit mehiläispesäksi muutetussa kiinalaisessa sadussa!) upea Savonlinnan Romeo ja Julia (modernisoitu huimasti hienommin 1800-luvun New Yorkiin), kokkolalainen, kansainvälisesti ansioitunut Guardia Nueva, tv:ssä taltioitu El Cachiavache Womex 2019 - mikä viiden miehen porukka! - jne. Kaksi viimeistä hyvin erilaista tangoa esittävää yhtyettä, kumpikin pohjaa pitkälti Piazzollaan, tangon legendaan. Musiikki on ihmeellinen maailma, ihmisen parasta puolta.
Ei tämän kesän ohjelmistossani, mutta monet kerrat televisiossa mahdollistunut nuoren kuolleen, maailman parhaaksi baritoniksikin mainitun Dmitri Hvorosdovsky  konsertin taltioinnit, etenkin tämä Moskovassa taltioitu on liikuttava. 

LINKIT:  
El Cachiavache Womex 2019   Dmitri Hvorosdovsky  Turandot  Romeo ja Julia  Guardia Nueva    Piazzollan Libertango 

Charles De Gaulle  Ditlev Tamm

Patriarkaalinen julma hieno maailmamme

 Olen koko elämäni telkunnut, miettinyt ihan lapsuudesta asti, siitä asti kun maailmani laajeni korttelin ulkopuolelle, miksi maailmaa hallitsevat julmuuksiin kykenevät herrat, ja hyviä on vain vähän. Samaan aikaan olen surrut eläinten kohtaloita, ihmetellyt myös sitä empatian puutetta, mikä ilmenee eläinten julmana kohteluna. Että kuinka ihminen pystyy sillä tavalla kiusaamaan. Niin kansoja kuin luontoa ja sen vähäisimpiä, mutta tasa-arvoisesti tärkeitä olentoja. 

Tämähän toistuu aina vain. Tämä patriarkaalisen maailman meno, julmat, empatiakyvyttömät diktaattorit saavat kansan suosion, pääsevät valtaan ja pitävät maailman rautanyrkissään.

TV:ssä menee uusintana tarina kenraali ja presidentti Charles De Gaullesta, erinomainen sarja melko erinomaisesta miehestä. ( Ajatella, niin varovaiseksi on tullut, etten uskalla sanoa suoraan, että oli erinomainen mies , pitää sanoa vain että oli MELKO erinomainen..!) Suuri sotilas, mutta ennen kaikkea suuri - no, ihan fyysisestikin - ihminen. Jolla oli myös tunteet ja kyky empatiaan. 

TV:ssä pohdittiin myös tanskalaisen ristiinpukeutujan, oikeustieteen professori Ditlev Tammen johdattamana ajan ja suvaitsevuuden muuttumista tai muuttumattomuutta. Hurmaava ohjelma erittäin hurmaavasta, miehekkäästä ja korkeasti sivistyneestä ja valistuneesta miehestä sekin. Tämäkin ohjelma kertoo tästä ihmisenä olemisen problematiikasta. Myös patriarkaalisuudesta, mitä hän pohti puolalaiseen samoja asioita esittävään uuteen oopperaan mukaansa kutsuman tanssijattaren kanssa. 

Hienoja ohjelmia on TV:ssä, maailmaa voi laajentaa sitä kautta huomattavasti. Ei kannattaisi katsoa pelkkää Netflixiä tai C-morea! Musiikki on lohduttajani, ja tänä kesänä olen saanutkin sen välityksellä paljon ajatuksia ja tunteita. Zürichin pilattu Turandot (kristilliset symbolit mehiläispesäksi muutetussa kiinalaisessa sadussa!) upea Savonlinnan Romeo ja Julia (modernisoitu huimasti hienommin 1800-luvun New Yorkiin), kokkolalainen, kansainvälisesti ansioitunut Guardia Nueva, tv:ssä taltioitu El Cachiavache Womex 2019 - mikä viiden miehen porukka! - jne. Kaksi viimeistä hyvin erilaista tangoa esittävää yhtyettä, kumpikin pohjaa pitkälti Piazzollaan, tangon legendaan. Musiikki on ihmeellinen maailma, ihmisen parasta puolta.

LINKIT:  
El Cachiavache Womex 2019   Turandot  Romeo ja Julia  Guardia Nueva    Piazzollan Libertango 

Charles De Gaulle  Ditlev Tamm

En suutele silvottuja huulia.

 

Tässä tulee kolme ihmetyksen aihetta:

1. Silpominen

2. Poltetun maan taktiikka

3. Demokratia - heikkoutta?

1.Osaamme kauhistella ja tuomita ja surra afrikkalaista silpomiskulttuuria, jossa tyttöjen ulkoiset sukuelimet silvotaan, osin tai täysin. Mutta mitä se on, kun jotkut laittavat renkaita ja ruuveja huuliin, nenään, silmäluomiin, poskiin, korvannipukoihin, napaan, sukuelimiin, nännin päihin? Lävistetyt korvikset ovat olleet länsimaisten naisten ja miesten koristelua. itsellänikin on ollut lävistetyt korvanapit 14-vuotiaasta lähtien. Sitä ei koeta silpomiseksi saati masokismiksi, itsensä kiduttamiseksi. Voisihan se ollakin. Alkukantainen jäänne.

Kaiken huippu ovat he, jotka leikkelevät korviaan suipoksi eläinten korvien mukaan, irrottavat hampaitaan, viilaavat niitä teräviksi, halkovat kielensä käärmeen kielen mukaiseksi, upottavat sarvia otsaansa ja niin edelleen.

Vaikka minulla on korvalehdissäni useampikin reikä koruja varten, en voisi suudella poikaa, jolla on ruuvi ja rengas huulessa. Miltä se tuntuisi, eroottiseltako? En ymmärrä. Pitäisi varoa, ettei satuta itseä tai sitä toista.

Enkä pysty näkemään teräsrengasta nenässä muuten kuin roikkuvana räkämällinä. Sillä siltähän se näyttää. Ruokani ei menisi kurkusta alas, jos istuisin sellaista vastapäätä. Mielikuvitukseni muokkaa sen korun limaklöntiksi, en voi mitään. Onhan meillä erilaiset kauneuskäsitykset, ja olkoonkin niin. Minä en vaan näe silpomiskoruissa mitään kauneutta. Napatimantti tai pikkuinen rengas on ihan kiva ja nätti, sormukset ja korvikset, kaularenkaat ja pukuihin kiinnitetyt vaikka kuinka runsaat rojut ovat mukavia. Mutta ihon repiminen, siinä en näe kauneutta saati seksikkyyttä. Nenärengas tuo mieleen, että mitä nuhanenäisenä? Huhhuh!

Silpominen on muutakin kuin tyttöjen sukuelinten silpomista. Termi voisi tarkoittaa myös tuollaista itsensä repimistä, joskaan se ei sodi itsemääräämisoikeutta, ei ole pakotettua. Silti, kehon raateluahan se joka tapauksessa on. Eläimet eivät tee sellaista.

2.Ukrainan sota on tuonut monia ajatuksia sodasta, siitä yksilöstä tai hänen häntäilijöistään, jotka voivat hyökätä vaikkapa lasten kimppuun, tuhota heidän kotejaan, luonnossa villieläinten pesiä ja eläimiä, silpoa kaupunkeja, ihmisiä, eläimiä, kasveja, metsiä ja puita.

Minä en ymmärrä.

Mietin, onko ihmisessä jokin tarve tuhota ja silpoa, haavoittaa ja tappaa. Ja kuinka he, joilla ei ole kykyä myötäelämiseen eikä heillä ole omaatuntoa, pääsevät aina silloin tällöin valtaan. Ja kuinka sellaisia hallitsijoita, jotka eivät aloita sotia, hyökkää toisten kansojen kimppuun, sanotaan heikoiksi. Onko se heikkoutta, että yrittää saada aikaan ja säilyttää ehkä jo olemassa olevaa demokratiaa ja säätää lakeja, joilla turvataan kaikkien yhtäläisiä oikeuksia hyvää elämään. Jos puhumme USA:sta ja maan presidenteistä, mielestäni vahvoja olivat juuri he, jotka yrittivät saada tasa-arvoa ja kunnioitusta. Presidenteistä voin mainita viimeisimpiä, kuten John F. Kennedy, myös hänen seuraajansa Lyndon B. Johnsonkin yritti, Jimmy Carter, Barack Obama, ja viimeisimmin Joe Biden.

3. USA:sta puheen ollen ihmettelen aina, miksi amerikkalaiset vihaavat mustia, orjien jälkeläisiä. Itse asiassa hehän ovat sen maan rakentaneet! Heidät on väkipakolla sinne tuotu, ovat olleet noita vihattuja maahanmuuttajia, jos nykyajasta puhutaan, ja sitten, kun ovat raataneet, maata muokaten ja viljellen, kaivoksissa uurastaen ja sairastuen, sitten heitä iljetään inhota ja pitää ala-arvoisena ihmisrotuna.

Kuinka tyhmä ihminen on?

Nyt Venäjän, Putin-diktaattorin ja hänen hännystelijöittensä hyökkäys Ukrainaan ja halu valloittaa se, on mielestäni käsittämätön. Varmaan muidenkin mielestä. Mutta minä ihmettelen sitä, mitä Venäjä tai Putin hyötyy poltetusta maasta? Aikooko rakentaa uudelleen, siirtää asukkaita Venäjältä? Vaikea uskoa, kun tietää, mitä Suomen valloitetulle Karjalalle on tehty. Viipurin kaupunki on edelleen melkein rauniokasa. Suomi on pelastanut erillisiä rakennuksia, Neuvostoliitto ja Venäjä on pitänyt koko pitkän alueen etelästä pohjoiseen runneltuna, raunioina, villiintyneenä pusikkona, ihmiset köyhyydessä. Mitäpä hyötyä alueista olikaan? Oli tietysti meriyhteyden parantuminen, kaivoksia ja metsää. Mutta kaikki tuo olisi onnistunut kaupankäynnillä. Muutama vuosikymmen kaupankäynti onnellistutti niin Venäjää, Suomea kuin Ukrainaakin.  

Poltetun maan taktiikka ei kuulu ainakaan enää nykyisyyteen. Eikä entisten suuruuksien haalinta. Kommunistinen Neuvostoliitto haukkui jatkuvasti länttä imperialismista. Mitähän muuta tämä nyt sitten  on?

Länsimaiset demokraatit haukkuivat ja haukkuvat yhä Eurooppaa ja suurvaltoja siirtomaapolitiikasta. Mitähän muuta tämä nyt on?

Mikä on ihmisen logiikka?

Ihmetyksen aihetta riittää.

Poltetun maan taktiikka

 

 

Jos HiIlary Clintonista olisi tullut presidentti

 Naiset vallan takana - mikseivät edessä? 

On ihan yksi lysti, onko vallassa olevien, yhteisiä asioita hoitavien ihmisten elämässä skandaaleja vai ei. Pääasia, että heillä on päämäärä, tavoite yrittää tehdä maailmasta tasa-arvoisempi ja vastuullisempi. Vaikken ole sosiaalidemokraatti - hyi olkoon -  silti pidän Sanna Marinia yhtenä parhaista pääministreistämme, monessa mielessä. Myös hänen politiikkansa eli sosiaalidemokraattinen ajatusmaailma ja maailmankuva on kannatettavaa sen sosiaalisen tasa-arvon ajamisen puolesta. Vain tuo luokkajäänne herravihasta ja mikä pahinta, talouden lainalaisuuksien ymmärtämättömyys estää minua kannattamasta sitä aatetta. Ihan sama, kenen korvannipukkaa Marin imeskeli tai kuka hänen korvaansa, ihan sama, kuinka riehakkaasti hän juhlii yksityiselämässään. Niinhän me kaikki teemme. Asiat puhuvat, eivät yksityiset tekemiset. 

Amerikka on omituinen demokratia. Ei mielestäni ollenkaan sitä, koska siellä on vain kaksi toisiaan vastaan taistelevaa puoluetta. Demokratiassa pitää olla monimuotoisuus, sen pitää sallia erilaiset käsitykset valtionhoidosta ja yleensä yhteiskunnallisen elämisen ehdoista. 

Jos Hillary Clintonista olisi tullut presidentti, USA olisi säilyttänyt maailman ykkösaseman, arvonsa ja arvostuksensa. Kiivaasti demokratiaa puolustavan ja ajavan naisen valinta maan johtoon olisi ollut historiallinen voitto koko maailmalle. Kuinka hän ajoi yleistä terveydenhoitoa ja monia tas-arvon asioita. Viis siitä, jos hänen miehensä hifisteli nuoria naisia presidenttinä ollessaan, ennen sitä ja sen jälkeen. hänkin oli hyvä tasa-arvon presidentti. Hillary olisi kääntänyt maailmanmenon parempaan. Taatusti. Hän on voimakas ja oikeudentajuinen. 

Mutta amerikkalaiset tuijottavat enemmän pinnallisiin asioihin, kivaan ja kauniiseen, ja ovat muka moraalisia. Höpöhöpö semmoisesta. He haluavat samassa lauseessa tappaa eri mieltä olevan naapurinsa, koska paheksuvat häntä hänen lapsensa naimatonta parisuhdetta, jossa on vielä avioton lapsi mukana. Meillä oli mieheni työn tiimoilta syntynyt ystävyys amerikkalaisen rikkaan republikaanin kanssa. Rouvan viikko Lapissa meni pilalle, kun hän kuuli, että tyttärellämme oli kaksi lasta, mutta hän ei ollut aviossa lasten isän kanssa. Hän hoki joka päivä, kuinka voin kestää sen, että tytär elää semmoisessa liitossa ja lapset ovat aviottomia. Itse hän ei kaihtanut käyttää yksityislentokonetta ja parkkeerasi autonsa poikittain vieden kaksi tai kolme paikkaa muilta. Jos sai sakon, mitäpä siitä, senhän saattoi maksaa helposti. Hänen perheensä shoppailuasunto oli New Yorkin viidennellä avenuella ja hän  inhosi mustia eikä ollut koskaan käynytkään likaisessa Bronxissa. Ja sitä rataa. Mutta hyväntekeväisyyskutsuja hän järjesti ahkerasti. Yksityisellä lennolla lensimme perheen Nantucketin saarella olevalle huvilalle. 

 Amerikkalainen menee ihmiset edellä eikä näe asioita joskus ollenkaan. Amerikkalainen rakastaa moralisointia ja skandaaleja. Ne ovat paljon tärkeämpiä kuin asiallisuus, asioiden hoito ja maan edistyksellinen rakentaminen. Amerikkalainen väheksyy ja halveksii heikkoja. Kaikki heikot ovat orjia, heidän oikeutensa on ainoastaan vahvojen palveleminen. Vahvat ja hyvinvoivat voivat puhdistaa kristillistä omaatuntoaan tekemällä hyväntekeväisyyttä, mutta sellaista lakia ei tarvita, joka antaisi heikommille oikeuden saada lailla oikeutettuja samoja palveluja, mitä vahvat eli rikkaat saavat rahalla. Amerikkalainen on itsekäs. Tunsin mieheni työn kautta muutamia alabamalaisia, jotka olivat äärimmäisiä republikaaneja, kaksinaismoralisteja, rotusortajia ja egoisteja. Pihvinpurijoita. 

Hillary Rodham Clinton oli aina 10-15 vuotta aikaansa edellä. Vielä ennen Trumpin valintaa eurooppalainenkin uskoi Amerikkaan demokratiana. Saimme nähdä, että se olikin täyttä harhaa. Demokratia ei voi olla kahden äärilaidan kaksintaisteluareena.  Hillary Clintonista ei tullut demokratian edistäjä omassa maassaan ja maailmassa. Ja punanahkainen linja jatkuu.

Kun pappi ei uskonutkaan enää Jumalaan.

Katsoitko joskus ohjelman, jossa naispuolinen pappi hylkäsi virkansa, kun ei uskonutkaan jumalaan ja piti/pitää Raamattua ristiriitaisena opuksena. Fiksu, tekee taidetta ja musisoi. En tiedä, ei käynyt ilmi, tai en hoksannut, mitä muuta nykyisin tekee. Sen paras ystävä yrittää palauttaa sen uskoa, kai pappi, jonka kanssa kyllä musisoi edelleen, mutta ei onnistu enää käännytystyö. Aivoillaan ajatteleva nainen! 

Minä ajattelen samoin, mutta koska jokaisella on oikeus uskoa, mihin kulttuurisesti on sidottu tai mistä turvaa tuntee saavansa, en tuomitse. Minut on kasvatettu kristityssä ja kirkkouskovaisessa, mutta hyvin vapaamielisessä kodissa, ja ehkä äitini vähän surisikin, jos tietäisi. Rippikoulussa uskoni ei vahvistunut, sille kävi päinvastoin! Aloin tosissani epäillä. Minua kiinnostaa suunnattomasti se puoli ihmisen mielessä, jossa uskonto on. Kuten tuo uskonsa hylänneen naisen umpikristitty ystävä sanoo, ihmisen pitää uskoa johonkin. Tarkoitti jumaluuksia. Anni, tuo naisihminen ei ole samaa mieltä. Sama täällä. Ei uskominen johonkin ole ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus.  

Minun turvani ja uskoni on lähinnä luonnossa, määriteltäköön miten hyvänsä. En pidä ismeistä. 

Sitä vaan en ymmärrä, että toiset ovat "huolissaan" toisen sielusta. 

Katsoin ohjelman Areenasta. https://areena.yle.fi/1-4663832

AREENA.YLE.FI

Kun Anni-pastori menetti uskonsa Jumalaan

Kun Anni-pastori menetti uskonsa Jumalaan

• 
  

Kouluopetuksen mahdollisuus muuttaa maailmaa

Katson tv-ohjelmaa kolopesijöistä. Vaikuttavaa. Siksi, että ymmärrykseeni lisääntyy metsänhoidosta ja eläinten elämänehtojen kunnioittamisesta. 

Tämäkin tuotanto pitäisi jokaisen koulun ottaa ohjelmaansa, niin ala-kuin yläluokilla, saati lukiossa. Fiksutkaan lapset ja nuoret kun eivät katso enää televisiosta asiaohjelmia, jos ylipäätänsä mitään. He katsovat korkeintaan omia valintojaan eivätkä ne ole asiaohjelmia. Koululla on velvollisuus valistaa. Televisio ohjelmistoineen on erinomainen foorumi. Nuoret ovat sitä mieltä, että televisio häviää hiljalleen kokonaan! Se kuulostaa todella huolestuttavalta. Pelkkään omavalintaan perustuva ohjelmisto rajaa arvoja. 

Oli järkyttävä uutinen, jossa kerrottiin - uutisissa, joita nuoret eivät juuri katso! - kuinka valaita ajautuu kuolleina  Balin rannoille. Yhden valaan ruumiinavauksessa selvisi, että se oli niellyt 20 muovimukia ja 25 muovipussia. Muovituotteita heitetään mereen niin kauan kunnes maailman kaikki tulevaisuutta tekevät nuoret ihmiset on saatu ymmärtämään tuho. 

Ihmettelen edelleen, miksi Suomessa saa kaataa puita keväisin lintujen pesimäaikana. Monissa läntisissä maissa puunkaato on kielletty jopa marraskuulle asti juuri siitä syystä, ettei lintujen pesiä tuhottaisi. Saksassa yritti naapurimme poistaa vanhan puolikuolleen kirsikkapuun pihaltaan, mutta sai tehdä sen vasta marraskuussa tai pian sen jälkeen, keskitalven aikana. 

Ohjelmat Luontopäiväkirja  https://areena.yle.fi/1-50281165  ja   Kolopesijät https://areena.yle.fi/1-50281165 ovat kaikenikäisiä kiinnostavasti tehtyjä luontokuvauksia. Pitäisi kuulua jokaisen koulun ohjelmistoon normina eikä ainoastaan opettajan kiinnostuksesta riippuvana.