Oliko se niin, että suomalainen ei puhu eikä pussaa?
Oli varmasti sodan jälkeen, mutta ajat ovat toivottavasti muuttuneet.
Nyt kohistaan emerituspiispa Huovisen juuri ilmestyneestä kirjasta ’Äitiä ikävä’. Kun äiti kuoli, piispa oli 9-vuotias, kaksi veljeä vielä nuorempia. Pojat eivät päässeet katsomaan äitiä sairaalaan saati kuolinvuoteen ääreen jättämään jäähyväisiä. Pojilta pimitettiin kokonaan äidin sairaus ja melkein kuolemakin. Ainoa, mitä isä oli sanonut, oli toteamus, että äiti meni taivaaseen. Miksi? Missä se oli, tulisiko äiti sieltä pois?
Sodan käyneet miehet olivat traumatisoituneita. Kriisiapu ei kuulunut ajankuvaan. Miehistä tuli ankaria isiä. Lapset saivat piiskaa joskus vähäisestäkin virheestä, vaimolle ei puhuttu kovista kokemuksista. Pahat kokemukset patoutuivat. Oli mies vaikka pappi kuten piispa Huovisen isäkin oli. Ammattitaidon olisi luullut auttavan, mutta eipä se auttanut. Äidistä ei puhuttu koskaan. Poika tutustui äitiinsä vasta löytämiensä kirjeiden kautta. Kuulostaa liian ankaralta. Tuolloin ei ajateltu, että lapsikin voi traumatisoitua.
Lapselle kannattaa kertoa myös lemmikin sairaudesta ja kuolemasta. Lasta ei suojella, jos lemmikin lopettaminen selitetään valehdellen, että koira tai kissa katosi. Mitä lapsen mielessä tapahtuu, kun hän joutuu miettimään ehkä vuosia, missä rakas lemmikki mahtaa olla, kärsiikö se eikä löydä kotiin. Meillä on aina käyty lemmikkien loppuajat ja eutanasiat lasten kanssa yhdessä. Tytär halusi aikanaan saattaa jopa hevosensa teurastamolle asti, kun tahtoi olla varma, että se lopetetaan eikä joudu koe-eläimeksi!
Puhuminen helpottaa aina. Lasta ei saa jättää tietämättömäksi. Lapsi ymmärtää ja sopeutuu usein paremmin kuin aikuinen.
PUHU PUHU
Oli varmasti sodan jälkeen, mutta ajat ovat toivottavasti muuttuneet.
Nyt kohistaan emerituspiispa Huovisen juuri ilmestyneestä kirjasta ’Äitiä ikävä’. Kun äiti kuoli, piispa oli 9-vuotias, kaksi veljeä vielä nuorempia. Pojat eivät päässeet katsomaan äitiä sairaalaan saati kuolinvuoteen ääreen jättämään jäähyväisiä. Pojilta pimitettiin kokonaan äidin sairaus ja melkein kuolemakin. Ainoa, mitä isä oli sanonut, oli toteamus, että äiti meni taivaaseen. Miksi? Missä se oli, tulisiko äiti sieltä pois?
Sodan käyneet miehet olivat traumatisoituneita. Kriisiapu ei kuulunut ajankuvaan. Miehistä tuli ankaria isiä. Lapset saivat piiskaa joskus vähäisestäkin virheestä, vaimolle ei puhuttu kovista kokemuksista. Pahat kokemukset patoutuivat. Oli mies vaikka pappi kuten piispa Huovisen isäkin oli. Ammattitaidon olisi luullut auttavan, mutta eipä se auttanut. Äidistä ei puhuttu koskaan. Poika tutustui äitiinsä vasta löytämiensä kirjeiden kautta. Kuulostaa liian ankaralta. Tuolloin ei ajateltu, että lapsikin voi traumatisoitua.
Lapselle kannattaa kertoa myös lemmikin sairaudesta ja kuolemasta. Lasta ei suojella, jos lemmikin lopettaminen selitetään valehdellen, että koira tai kissa katosi. Mitä lapsen mielessä tapahtuu, kun hän joutuu miettimään ehkä vuosia, missä rakas lemmikki mahtaa olla, kärsiikö se eikä löydä kotiin. Meillä on aina käyty lemmikkien loppuajat ja eutanasiat lasten kanssa yhdessä. Tytär halusi aikanaan saattaa jopa hevosensa teurastamolle asti, kun tahtoi olla varma, että se lopetetaan eikä joudu koe-eläimeksi!
Puhuminen helpottaa aina. Lasta ei saa jättää tietämättömäksi. Lapsi ymmärtää ja sopeutuu usein paremmin kuin aikuinen.
PUHU PUHU
