Sadun (ei Satun) päivä. Onnea Sadulle!
Myös kirjoitetulle sadulle onnea!
Sadun pitää sisältää empaattinen juoni, tunnekuohu. Sadun pitää kutkuttaa mielikuvitusta, saada lapsi kuvittelemaan ja ratkomaan asioita itse. Satu ei ole kurjan todellisuuden kuvitusta. Sadun pitää päättyä onnellisesti.
Koska se on satu.
En tiedä, mistä satukirjasta oli kyse, valitettavasti, mutta luin sitä yhä uudestaan ja uudestaan ja se oli niin suuri ja painava, että sitä oli pidettävä pöydällä, sitä ei jaksanut pitää sylissä. Olin joko koulussa jo tai ehkä en ollut vielä. Tarinat, siis sadut vaikuttivat tunteisiini, elin niissä mielikuvissa, joita sadut loivat, kuvittelin sitä maailmaa, josta tarinat kertoivat, ja tiesin, että mikään ei ollut mahdollista eikä totta, mutta oli silti - siinä teoksessa. Kirjan sisältö vaikutti koko elämääni, vaikuttaa varmaan edelleen. Ahmin myös muita satuja niin paljon kuin Äänekosken kirjasto ja äidin koulun kirjat anniskelivat. Surin, iloitsin, otin osaa, seikkailin kertomusten mukana. Miten pärjäisin nyt, ellei noita suloisia, julmia, ihania satuja olisi ollut?
