Mikä hieno, kauhea, upea, ihmeellinen päivä tänään olikaan! Ajoin naapurin Irman kanssa Mikkelin kautta Lietveden uskomattomien maisemien, saarten, siltojen, Westerholmin maalausten pikkuisten kalliosaarten kautta Puumalaan kohti Imatraa ja Piaf-musikaalia, puut kullankeltaisina, taivas ja Saimaan vedet kirkkaan sinisinä loistaen, ihastuksesta henkäillen, ja yhtä äkkiä, Pistohiekan jälkeen edessäni keskellä tietä kapealla kannaksella vesien välissä makasi pahoin loukkaantunut vielä harmaa, nuori joutsen,
Vähän aiemmin ohitseni oli kiitänyt hurjaa ylinopeutta kaksi valkoista tuliterää Bemari-maasturia. Takuuvarmasti toinen niistä oli ajanut linnun yli ja JÄTTÄNYT SIIHEN KITUMAAN! Onneksi edessäni oli tien reunaan pysähtynyt pikkuauto ja sieltä lintua kohti asteli mies rautaputki kädessä. Minä pysäytin keskitielle hätävilkut päällä ja kysyin, oliko mies soittanut jo poliisit. Hän vastasi viisaasti: "Kuka poliisi tänne korpeen tulisi tai ehtisi, tämä on lopetettava itse". Minä olin samaa mieltä, tyhmä kysymykseni. Mies nuiji lintuparan sen verran tainnoksiin, että sai siirrettyä sen tien poskeen ja lopetti sen nuoren elämän. Hän varmisti, että lintuparka kuoli varmasti eikä jäänyt enää kärsimään. Kovaa katseltavaa, mutta hienosti tehty. Joutsen oli todella pahasti vammautunut, ainakin toinen jalka poikki, ei päässyt yhtään liikkumaan, vain päätään heilutti. Päivä kyllä pilaantui, mutta kiittelin miestä, joka oli pysähtynyt ja tehnyt raskaan päätöksen toteuttaen sen. Olen vieläkin kauhuissani, mitä minä olisin voinut tehdä, ellei tuo vastuuntuntoinen mies olisi ollut edelläni, kun mukanani oli vain lyhtyvartinen kirves, jolla en mitenkään olisi pystynyt lopettamaan eläinraukkaa. Oliko joutsenperhe ehkä ylittänyt kannasta kävellen, ja viimeinen jäi auton alle, kuka tietää. Bemarikuski ei ainakaan välittänyt. 
Illalla Imatralla vapautettiin koski valoviikkojen merkeissä, olihan upea elämys. Sen jälkeen teatterissa värisyttävän upea Piaf-musikaali. Olen nähnyt Pikku Varpusesta tehdyn elokuvan, kyllä jäi pliisuksi tämän esityksen rinnalla! Ohjaajat kertoivat, että samoin olivat jotkut muutkin todenneet. Hanna Kaskela on pikkuinen, ihan Edith Piafin näköinenkin, uskomattoman luontevasti eläytyen näyttelevä, mutta ennen kaikkea se laulu! Kuinka voikin olla niin upea tulkinta, voimakas, aivan Piafin kaltainen ääni! Pelkäsin ennakkoon myötähäpeää tai jotain muuta, mutta kyynelet silmissä kurkkua kuristaen kuuntelin. Yleisö pomppasi aplodeeraamaan seisaaltaan. Olipa elämys. Koko esitys oli lavastuksineen, sovituksineen, kaikkine esiinpanoineen upea. Pientä nostalgista melankoliaa aiheutti se, että pianossa kapellimestari Lauri Kuosa meidän Suvin entisellä flyygelillä, jonka olin myynyt vuosi sitten teatterille. Että olihan ilta - ristiriitaisin tuntein läpikäyty. Valtionhotellin baarissa gintonic, kuuma rommi ja kotkalaiset ja joensuulaiset matkalaiset juttuseuranamme sulattelimme valoshowta ja teatteria, kokemuksiamme ja kotipaikkojamme ja päivittelimme elämän menoa.
