Luin OPETTAJA-lehdestä 18/2022 Unto-opettajan ahdistavasta syyllisyydentunteesta, kun ei pystynyt auttamaan kiusaamisesta kärsivää oppilastaan, joka teki lopulta itsemurhan. Surullinen tarina suuresta myötätunnosta. Viimeinen tikki tämän tarinan kirjoittamiseen minulle oli, kun puhelimeeni ilmestyi - jälleen kerran - pyyntö lähettää rahaa koulukiusaamisyhdistykselle. Olen nimittäin ihan kokemuksen perusteella sitä mieltä, että rahaa ei tarvita eikä täsmäsovittelu itsessään auta. Pitää luoda yhteisöllisyys kotien kanssa ja muuttaa koulun toimintatappoja. Yksittäinen opettaja voi tehdä paljon, mutta hänen harteilleen ei saa hän itsekään sälyttää koko vastuuta.
Olen toiminut koko 80-luvun yläkoulun laaja-alaisena erityisopettajana,
ns. klinikkamaikkana, ja sitä ennen 70-luvulla samaisissa tehtävissä silloisessa
isojen jätkien kansoittamassa kansalaiskoulussa, kiltit koulukkaat olivat
oppikouluissa. Ambulanssi kutsuttiin muutaman kerran välitunnilla ovelasti
piilossa pieksetyn oppilaan noutamiseksi. 90-luvulla työskentelin erityisopettajien
kouluttajana ja rehtorina ja 2000-luvulla touhusin kahden kaupungin päätoimisesti
palkattuna erityisopetuksen kehittäjänä toteuttaen Opetushallituksen erityistukea
koskevia hankkeita. Tämä taustastani tarinani pohjaksi.
Yläkoulun aikaan 80-luvulla minulla oli muutama
koulukiusaamisesta kärsinyt oppilas, ja yksi tapaus on jäänyt erityisesti
mieleeni. Kahdeksannen luokan poika haettiin marraskuun lopun pakkasella
metsästä lymyämästä. Alkoi hänen kanssaan pitkä pienryhmässä opiskelun prosessi,
jota opettajakunnasta osa vastusti sanoin: ”Ei yhtä voi kohdella eri tavalla
kuin muita”. Pidin pääni oman työjärjestyksen tekemisessä kyseiselle oppilaalle
- ei ollut vielä virallista HOJKSia, lainmukaista henkilökohtaista opetuksen
järjestämistä koskevaa suunnitelmaa! - ja lopputulos oli oikea, kiusaaminen väheni,
ei kylläkään loppunut ihan kokonaan. Ei pystytty yhteistyöhön perheen kanssa,
koska kiusatun perhe ei tullut koskaan paikalle. Siinä olikin yksi syy, miksi
poikaa kiusattiin, vanhanaikaisten vaatteiden ja kotiolojen vuoksi - ja kiusaajista
ei saatu tietoa, sillä mobbaaminen tapahtui yli luokkarajojen. Erittäin
lahjakkaaksi osoittautunut poika vietti koko koulupäivänsä ajan pienryhmässä
analysoiden kanssani tilaansa, harjoitteli ryhmään sijoittumista ja ryhmän
hyväksymäksi tulemista, ja maaliskuussa hän oli valmis siirtymään luokkansa
mukaan kaikissa aineissa. Tuossa tapauksessa koulu pystyi ilman vanhempiakin
hoitamaan homman jonkinlaiseen turvalliseen maaliin.
Ja sitten, paljon myöhemmin tapahtui kummia.
Oma poikani siirtyi maalta silloisen yläasteen seiskalle Helsingin
keskustan suureen kouluun. Hän kertoi kerran sivulauseessa, vahingossa, että ”on
se kumma, kun päätä hakataan välitunnilla kiviseinään”!
Poikani puhui hiukan murretta, ja häntä pidettiin landepaukkuna. Siinäpä syy,
että voitiin hakata päätä kiviseinään. Pojallani on myös vähäisiä asperger-
tunnusmerkkejä, omanlaisia ajatuksia ja tapoja, jotka myös kiinnittivät
kavereiden huomion. Murrosikäisille tärkeä ulkoinen olemus vaatetuksineen oli ihan
normaali stadilainen.
Minä sain ensisijaisesti äitinä, toiseksi ammatiltani erityisopettajana niin sanotusti
hepulin, silmissäni säkenöi. Kyseisessä koulussa ei ollut vielä yhtään
yleisopetukseen integroitua erityisopettajaa, kuraattori kävi ja psykologinkin
sai pyynnöstä keskustelemaan, mutta koulussa ei kyetty puuttumaan
toimintamalleihin.
Kutsuin luokanvalvojan avustuksella vanhemmat iltapalaveriin.
Lähes kaikki vanhemmat saapuivat, minä kerroin juurta jaksain tapauksen. Kysyin,
mitä voitaisiin tehdä. Mielestäni tärkeintä oli luoda kotien välinen yhteys. Vanhemmat
olivatkin loistavaa väkeä. Laadittiin yhteyslista. Yksi isä ehdotti, että hän
voisi alkaa pelata poikien ja tyttöjenkin kanssa amerikkalaista jalkapalloa,
koska pelasi sitä itse, yksi äiti sanoi olevansa Helsingin Sanomissa töissä ja
voisi viedä koko luokan yöretkelle lehden painoon Vantaalle. Hyviä ideoita
sateli. Yhdessä sovittiin pidettäväksi uusi kokoontuminen, jossa olisivat
oppilaat vanhempineen ja sovittaisiin retkistä, joita vanhemmat olivat valmiita
järjestämään. Näin tapahtui.
Helsingin opetustoimi aktivoitui hetkessä, ja jo seuraavana vuonna yläkouluissa
oli laaja-alaiset pienryhmiä mahdollistavat erityisopettajat. Toimi on koulun
tukirakenteissa erittäin tärkeä, mutta toki silti vaatii tarkkasilmäisyyttä, sisukkuutta
ja diplomatiaa koulutuksen antamasta ammattitaidosta huolimatta - tai juuri siksi,
asenne ja mieluiten taito jo koulutukseen sisällytettynä.
Minä olin tietysti etuoikeutettu hoitamaan oman pojan
kiusaamisasiaa, koska olin ammattilainen ja lisäksi tarpeeksi kiukkuinen. Tein
radikaalitempun, ja vedin poikani koulusta kahdeksi kuukaudeksi takaisin maalle.
Käytiin kuitenkin Helsingissä kaikki vanhempien järjestämät hienot yhteiset vapaa-ajalle
järjestetyt tapahtumat, ja kun poika palasi joululoman jälkeen, kukaan ei enää kiusannut.
Poika sai käydä koko yläasteen loppuajan rauhassa. Sovelsin kyllä samaa jo
aiemmin erityisopettajan virkaa hoitaessani.
Vuosia aikaisemmin olimme saaneet vanhimman tyttären luokan vanhempien
puhelinnumeroista muodostetulla yhteyslistalla lasten ovelat yökylävalheet eliminoiduttua.
Kaverin yökylämenon sijaan lapset olivatkin porukalla viettäneet iltoja paikalla
majailleita alkoholisteja ”kääntäen” ja lopputuloksena oli kaksi sairaalareissua
korvikeaineiden juomisesta ja loppujengin kerääminen hangesta. Vanhempien tarkistussoittojen
avulla iltamenot ja yökylät muuttuivat lasten tietoisuudessa kontrolloiduiksi
ja yhteisöllisyys sai vallan.
Mikä tämän tarinan opetus tahtoo olla? Se, että täsmäsovittelu
ei yksin auta, se ainoastaan kiihdyttää oppilaita, kun kiusatusta on tullut
silmätikku. Oppilaiden luovuus ja oveluus on salattu ja mittaamaton. Ylipäätänsä
koulun sisäiset toimet eivät kykene poistamaan kiusaamista, ellei koko ryhmän
vanhempia ja oppilaita saada mukaan yhteistyöhön. Jos vanhemmista ei löydy
aloitteellista aktiivisuutta, koululla on kyllä mahdollisuus ja velvollisuuskin
tehdä rivakka aloite ja ryhtyä toimiin. Kun ja jos epäonnistumisia sattuu, syys
ei missään tapauksessa ole yksittäisen opettajan syy. Ansio saattaa ollakin!
Tämän olen nähnyt pitkähkön koulu-urani aikana.
#opettajalehti #koulukiusaaminen
