Minä olen kasvanut kirkkokristillisessä maalaisporvarillisessa kodissa. Kasvatukseni oli liberaalia ja avointa, sain kulkea
ja kokea vapaasti. Osallistuin rinta rottingilla naapurien houkuttelemana Äänekosken kauppalan kommunistien vappukulkueeseen, kävin helluntalaisten ja vapaakirkkoisten pyhäkouluissa ja osallistuin nuorten
kotkien kerhoonkin. Nuorista kotkista sain punaisen huivin. Pyhäkoulusta sai ihania enkelikiiltokuvia ja opin kauniita
lauluja. Samaan aikaan lauloin tavallisen kirkon lapsikuorossa ja kävin kanttorin pianotunneilla.
Äiti kävi aika paljon kirkossa eikä ollut koskaan elämässään tanssinut. Äiti ei pelännyt, että saisin sielulleni
noista erilaisista virikkeistä vahingon. Enkä saanutkaan. Ajattelin. Ja luin paljon satuja. Ajatteluhan oli tärkeintä, sanoi myös äiti. Tein omat valintani. Olen lopputuloksena loitonnut kirkkokristillisyydestä ja koen olevani melko uskonnoton.
Kirkkomusiikkia rakastan yhtä lailla kuin oopperaa tai suomipoppia tai afrikkalaisia rytmejä. Siis musiikkina.
Äidilläni oli viisi hyvää ystävätärtä: yksi oli adventisti,
joka yritti käännyttää ja voiteli työtoverinsa silloin tällöin
öljyllä koulun harmoonin takana. Toinen oli lestadiolainen ja koetti
silloin tällöin saada äidin tekemään parannusta. Kolmas oli teosofi, joka uskoi
uudestisyntymiseen ja mainitsi välillä siitä, että äidin pitäisi ajatella
tulevaa elämäänsä. Neljäs oli kommunisti, mutta mitään
ristiriitoja ei ollut. Viides oli samanhenkinen luterilainen, ehkei yhtä kirkollinen
kuin äiti, mutta yhdessä he hiukan naureskelivat noille käännytysyrityksille ja
huolille äidin sielun tilasta.Sain lapsena ja nuorena ajatuksia monelta kantilta.
Muistan miettineeni, miksi noilla rouvilla oli niin kiihkeä tarve
saada toisen sielu oman totuuden pauloihin.Äidilläni ei ollut hätä kenenkään toisen sielusta.
Iltarukous minulle opetettiin, ja vieläkin poistan ahdistusta iltaisin
pyytämällä sitä sun tätä. Ja naurahdan joskus, kun muistan, miten serkkupoikani oli kuulema pienenä lurittanut: 'levolle laske luojani, taivaaseen ota tykösi, ja sieltä pois'. Mietin, olisiko pitänyt opettaa omille lapsille
iltarukous, mikä jäi tekemättä. Koska se on riitti, ei välttämättä mikään
uskonnollinen toimitus. Ei ainakaan itselleni. Riitti kuin riitti, turvallinen rutiini. Voisihan se olla muunkinlainen.
Mieheni isän ja äidin puoleiset suvut ovat
pappissukuja, ja lankonikin on pappi. Mutta minä en ole rippikoulun jälkeen käynyt
ehtoollisella. Se on aiheuttanut harmia ja ehkä häpeääkin uuden sukuni keskuudessa. Kerran yksi veljeksistä kuiskasi alttarille marssiessaan, enkö voisi
mitenkään piipahtaa siellä. Mutta minä en piipahtele
muodon vuoksi.
Omat lapseni kävivät myös Vantaan nuorissa kotkissa tai vastaavissa, ja
helluntailaisten pyhäkoulussa.
En kuvitellut, saati pelännyt
lapsilleni koituvan kaikesta muista eri kulttuurisista toimista vahinkoa.
Poikani
hengaili murrosikänsä mormoniperheen poikien kanssa ja kävi luultavasti mormonikirkon
tilaisuuksissakin. Emme pitäneet lukua emmekä kuulustelleet. Perhe oli mukava ja tervehenkinen. Oman perheemme vaikutukseen uskoimme eniten.
Kaikki neljä lastamme ovat kaikista kokemuksistaan huolimatta hyvin, hyvin liberaaleja ja suvaitsevaisia. . Yksi käy ehtoollisella, jos tilaisuus sattuu kohdalle.En ole kenenkään kuullut tuomitsevan koskaan ketään.
Milloinkaan en ole kokenut koulun kevätjuhlan suvivirttä
uskonnollisena. Se oli vapauttava, vaaleankeltainen, aurinkoisen tuulen virettä tunnelmoiva laulu, joka aloitti lapsuuteni kesän. Vaikka onkin luterilaista perua, se on suomalaista kulttuuriamme, meidän identiteettiämme, kansantunnettamme. Vähättelemättä arvokkuutta ihan niin kuin joulupukki. MIstä tahansa meille tulleet maahanmuuttajatkin voivat laulaa täysin rinnoin ja oppia ko. laulun välityksellä jotain kulttuuristamme. Kaikin mokomin.
