- kun puolison kuoltua elämässä ei olekaan enää jännitystä, jota aikaisemmin rakasti ja vihasi
- kun aamulla herätessä ei tarvitse enää kiroilla sitä, ettei ehdi ajatella omia ajatuksiaan, vaan pitää seurustella, olla käsilaukkuna, hoitaa ja olla kaukanakin läsnä
- kun onkin aikaa ainoastaan itselle ja voisi tehdä kaikkea sitä, minkä pelkkä läsnäolo tai pelkkä tietoisuus siitä esti
- kun sillä, että olisi kaukana tai lähellä läsnä, ei olekaan enää merkitystä, se on poissa
- kun ei tarvitsekaan odottaa, että pääsisi illalla ajattelemaan omia ajatuksiaan ja tekemään harrastuksiaan, olla yksin
- kun vapaus ei tunnukaan hyvältä, vaan ahdistaa eikä voikaan enää soittaa, jakaa
- kun pitää tehdä kaikki se itse, mikä piti ennenkin, mutta saattoi laittaa toisen syyksi?
Mikä on, että elämällä ikään kuin ei olekaan merkitystä?
Mikä on, kun viha ja rakkaus tappelivat ja jäi vain rakkaus?
Kun kaipasi alituiseen yksinäisyyttä, ja kun se on, ei nautikaan siitä?
Kun koetteli toista ja hän kesti ja kosti enkä nyt sitten kuitenkaan halua vihaten unohtaa?
Itken ikävääni ja kaikkea sitä typerää, mitä yhdessä toisen härnäämisestä aikaan saimme.
Itken ikävääni ja ihmettelen, kuinka paljon koimme kotona ja maailmalla.
Hymyilen ja äimistelen, kuinka rikasta elämää kaikkine huimine kokemuksinemme elimme. Ehkä voisi luetella, turhaa. Harva ihminen saa elää niin, laidasta laitaan, ylellisyydestä erämaihin, nautinnoista syviin huolen syövereihin, maailman ja omaa iloa ja tuskaa, hetken onnea ja laajaa ahdistusta, seikkailua, täydellisen täyttä elämää.
Mikä on, kun oli vaurautta yllin kyllin ja enemmänkin, mutta kun tuhkatkin viedään pesästä?
Kun jokainen kaunis aamu ahdistaa...
Muistoja on liikaa. Vai ovatko ne sittenkin uutta elämää?
