Pala kurkussa - Nero-koira

 

NERO

Kuinka tämä kuva tuo edelleen palan kurkkuuni ja kyyneleet... koska Nero, koviakin kokenut, oli erityinen, vaikka vain yksi niistä parista kymmenestä laumani jäsenestä ja hoidossani olleesta, monesta ja monirotuisesta...

SILLÄ ON LEHMÄN UTAREET PÄÄSSÄ!

 Se oli se ihana hattu, joka muuttui kiusaamisvälineeksi ja romahdutti pienen tytön uskon ihmisiin.

Olimme koko suku Ylläksellä hiihtolomaa viettämässä. Mailan putiikista löytyi 8-vuotiaalle pikku Julialle ihana hattu. Se oli saanut innoituksen Lapin neljäntuulen hatusta, jossa on neljä sakaraa, mutta tämän pyöreän päähineen reunaa kiersi pyöreät korvakkeet. Se oli hennon vaaleanpunainen, pehmoinen fliiskankainen päähine, muodoltaan kuin pehmeä piparkakku. Julia rakasti hattuaan niin, että nukkuikin tuo ihana pehmoinen myssy tyynyn vieressä. Ja hiihtoladullakin vastaantulevat ihmiset sanoivat. ”Onpas sinulla suloinen hattu!”

Julia säteili onnesta. Me kaikki ihailimme hattua, jonka alta vyöryivät Julian vaaleat hiukset.

Niin loma loppui, mentiin kotiin Helsinkiin. Koulu alkoi, ja Julia marssi pystypäin onnellisena kouluun pinkki piparkakkuhattu päässään.

”Kato, tolla on lehmän utareet päässä!” huusi yksi poika, ja muutkin katsoivat. Ja sitten kaikki nauroivat.

Julia oli niin hämmästynyt, ettei tiennyt, mitä tekisi, minne menisi.

Valvova opettajakin huomasi huudon, ja toppuutteli, ettei noin saa huudella. Mutta hän ei tehnyt muuta, kehaisi vain ihanaa myssyä. ”Pikku juttu, älä välitä!” hän sanoi.

Mutta se ei enää auttanut.  Se ei ollut pikku juttu, se oli maailman suurin asia.

Tyttö läksi kauhuissaan kotiin. Hän heitti ihanan vaaleanpunaisen, pehmeän piparkakkuhatun salaa roskikseen.

Äiti ihmetteli, mihin myssy hävisi ja miksi tyttö murjotti ja kysyi syytä, mutta tyttö ei sanonut mitään. Murjotti vain koko illan eikä halunnut mennä enää kouluun. Äiti vei. Mutta pojat, jotka olivat häntä nimitelleet, tirskuivat nurkan takana.

”Missä sun utareet on!”

Julia oli edelleen hiljaa ja murjotti vain kotona. Kului kolme päivää, ja vihdoin hän sai sanotuksi, mitä oli tapahtunut. Nyt häntä itketti.
Äiti yritti lohduttaa, isosisko samoin, mutta mikään ei enää auttanut. Herkkä, muutenkin kovia kokenut tyttönen joutui yhtä äkkiä koulussa toisten lasten silmätikuksi. Siitä alkoi kiusaaminen, joka ei loppunut. Tyttöä kiusattiin siitä lähtien koulussa salaa ja jatkuvasti, ja hän alkoi karttaa ystäviä, kun nekin karttoivat häntä, ja hän takertui perheen lemmikkikoiraan, sitoi sen pöydänjalkaan, että olisi edes yksi kaveri, joka kuulisi häntä. Koiraparkakin alkoi karttaa pikkuista Juliaa.

Julia oli ollut isän tyttö, isä oli häntä hellinyt, mutta yht’äkkiä isä olikin häipynyt. Hän oli löytänyt uuden äidin, ja oli nyt vain uuden sisarpuolen isä. Sitä Julia ei ollut ymmärtänyt. Hän alkoi käyttäytyä omituisesti kotona, ja vetäytyi omiin oloihinsa. Häntä tutkittiinkin lasten sairaalassa, kaikenlaista koetettiin. Juliasta tuli yksinäinen, hiljainen koulutyttö. Äiti ja isosisko olivat onnettomia, Julia kaikkein onnettomin.

Kun hän oli juuri täyttänyt 15 vuotta, hän hyppäsi sillalta moottoritielle ja rekka silpoi hänet kolmeksi kappaleeksi.  

Eihän se ollut tietenkään vaaleanpunaisen pehmeän piparkakkuhatun syy, mutta siitä kaikki paha oli alkanut. Isä oli pettänyt, nyt se ihana hattukin hänet petti. Lopulta häntäkin haukuttiin koulussa lehmäksi. Vaikka hän oli pitkä ja laiha ja hänellä oli kaunis valkoinen tukka.

Kysymys kuuluu:

Mitä olisi pitänyt tehdä?

Olisiko opettajan pitänyt kutsua vanhemmat ja lapset yhdessä koolle ja kertoa asiasta, kysyä, mitä voitaisiin yhdessä tehdä? Olisiko yksinhuoltajaäiti voinut ottaa napakasti puheeksi? Vanhemmat ovat suuri voimavara, kun heidät otetaan koulutyöhön mukaan ja heille annetaan tilaisuus keksiä lapsille yhteistä puuhaa. Niin on muutama kiusaaminen loppunut. Mutta kukaan aikuinen ei osannut tehdä mitään muuta kuin komentaa kiusaavia poikia. Kaikki vaan ihmettelivät.

Taiteellisen, herkän Julian itsestään ottama kuva muutama kuukausi ennen itsemurhaa.

Ja tämä tarina on tosi.