Kun lapset tietävät aikuisten tietävän.
Taannoin eräs opettaja kirjoitti ahdistavasta
syyllisyydentunteesta, kun ei pystynyt auttamaan kiusaamisesta kärsivää
oppilastaan, joka teki lopulta itsemurhan. Nyt yksi lapsi on saanut käsiinsä
revolverin ja ampui kavereitaan. Syyksi kun on paljastunut kiusaaminen. Enkä
työkokemusteni perusteella edes ihmettele. Kiusaaminen on kovaa, se tuhoaa
kiusatun mielen. Kiusaaminen on toimintaa, joka tapahtuu taitavasti salaa
aikuisten katseilta ja siihen kuuluu uhkailu. Kaverit yleensä tietävät, mutta
uhkailu estää jopa tukioppilaita kertomasta aikuisille. On ihan turha luulo,
että ihminen, lapsi muuttuisi, mutta häntä voidaan hallita ja kasvattaa hyvään.
Toimin erityisopettajana 70-luvulla
”isojen jätkien” kansoittamassa kansalaiskoulussa, jonka pihalle kutsuttiin muutaman
kerran ambulanssi välitunnilla ovelasti piilossa pieksetyn oppilaan noutajaksi.
Myöhemmin työskentelin yläkoulun erityisopettajana ja rehtorina, viimeksi erityisopettajien
kouluttajana ja Opetushallituksen erityistukea koskevien hankkeiden vetäjänä. Tämä
pohjaksi sille, mistä nyt puhun.
On ihan turha vatuloida
erityisasiantuntijoiden ja opettajien keskinäisestä vastuusta. Koulukiusaaminen ei lopu pelkästään
kouluhenkilöstön avulla. On saatava vanhemmat, opettajat ja oppilaat yhteen, ja
se tapahtuu tekemällä kaikki toistensa tutuksi. Mieluummin ennakkoon eikä vasta
sitten, kun kiusaaminen on päässyt valloilleen. Joskus kiusatun oppilaan
tarmokas vanhempi tekee aloitteen, kun kiusaaminen on paljastunut, mutta koululla
on avainasema siinä, että syntyy ennakoiva yhteistyö ja yhteisvastuu. Koulun
tarvitsee tehdä vain aloite ja koordinoida.
Pari esimerkkitapausta seuraavassa.
Eräs poika siirtyi maalta Helsingin
keskustan yläkouluun. Hän kertoi kerran sivulauseessa, vahingossa vanhemmilleen,
että ”on se kumma, kun päätä hakataan välitunnilla kiviseinään”! Poikaa siis
kiusattiin, pidettiin landepaukkuna, vaikkei puhunut edes murretta. Syyksi
riitti se, että oli muuttanut maalta. Tormakka isä kutsui luokanvalvojan avulla
huoltajat iltapalaveriin, jossa kertoi tapauksen kysyen, mitä voitaisiin tehdä.
Asia ymmärrettiin, laadittiin yhteyslista ja rupesi löytymään huoltajien ja
lasten yhteisiä toimia. Yksi äiti ehdotti, että voisi viedä koko luokan
yöretkelle työpaikkansa, suuren sanomalehdenlehden painotaloon. Eräs isä keksi
ruveta pelaamaan kavereiden kanssa jalkapalloa. Ideoita sateli. Sovittiin uusi
kokoontuminen, jossa olisivat oppilaat mukana. Yhteisiä toimintoja löytyi,
tultiin tutuiksi. Kului kaksi kuukautta, väliin joululoma, ja kiusaaminen
loppui siihen. Kiusaajat ja kiusattu oli saatettu yhteen ja jokainen tiesi
aikuisten tietävän.
Yksi tapaus omassa työssäni on
jäänyt erityisesti mieleeni. Kahdeksannen luokan poika löydettiin marraskuun
lopun pakkasella metsästä lymyämästä. Hän oli saapunut koulubussilla, muttei
kyennyt siirtymään toisten joukkoon luokkaan saati välitunneille. Syynä raju kiusaaminen,
mikä paljastui pitkän alkaneen prosessin kuluessa. Erittäin lahjakas poika
sijoitettiin kokoaikaisesti pienryhmääni joidenkin opettajien vastustuksesta
huolimatta: ”Ei yhtä voi kohdella eri tavalla kuin muita”. Yhteistyöhön mielenterveysongelmista
kärsivän perheen kanssa ei pystytty. Poikaa kiusattiin vanhanaikaisten
vaatteiden ja kotiolojen vuoksi. Poika vietti sitten koko koulupäivänsä
pienryhmässä analysoiden tilaansa, harjoitteli vähitellen ryhmään sijoittumista
ja ryhmän hyväksymäksi tulemista itse valitsemissaan aineissa, ja maaliskuussa
oli valmis siirtymään luokkansa mukaan kaikissa aineissa. Tuossa tapauksessa
koulu pystyi ilman vanhempiakin hoitamaan homman jonkinlaiseen turvalliseen
maaliin.
Pilkan syyksi riittää väärät
vaatteet tai muutto muualta. Entäpä, kun erilaisuus ja poikkeavuus on jo
itselle taakka, ja sitä vielä ulkopuoliset pilkkaavat? Kärsimys on
kaksinkertainen.
Australiassa tutustuin tapaan,
missä huoltajat, opettajat ja oppilaat tutustuivat toisiinsa siten, että kerran
kuukaudessa huoltajilla oli velvollisuus kokoontua koululle ”askartelemaan”
opetusvälineitä ja materiaalia, oppilaat mukana. Erinomainen keino muodostaa
keskinäiseen kunnioitukseen perustuva yhteisö. Joskus koulun rahapula voi
ollakin siunaus!
Kiusaajat ja kiusatut pitää saada
toimimaan yhdessä, ja siinä ainoastaan aikuiset voivat auttaa. Lapsille ei voi
laittaa vastuuta. Lapsen pitää voida puhua aikuiselle luottaen siihen, ettei
”kanteleminen” paljastu kavereille, koska se pahentaa aina tilanteen.