Hyvä ystäväni, ajattelultaan sielunveljeni, keskimäärin kolme kirjaa viikossa ahmiva Oiva sai minut taas luopumaan ennakkoasenteestani ja lukemaan vastustamaani hifistelyksi olettamaani pohdintaa eli Merete Mazzarellan pikku teoksen ”Jotain muutakin kuin tämä”. Kirjailija pohtii uskontoa, kirkkoa, uskoa ja hengellisyyttä, ihmettelee ja kyselee, ja niin minäkin nyt tässä kyselen enkä siksi käytä kysymysmerkkejä. Minunkin kysymykseni ovat vain pohdintaa, eivät vastauksia odottavia lausahduksia. MM siteerailee pohdintojensa pohjaksi filosofeja, jotka hän tuntee. Minä en, koska olen vain raapaissut Russellin tai Einsteinin tai muun suuruuden pintaa, en tunne kenenkään ajatuksia syvällisesti niitä siteeratakseni. Olen suorittanut vain filosofian peruskurssin ja lueskellut joitakin teoksia selaillen. Ajatukset tässä ovat omiani, taviksen tuotetta, Mazzarellan innostamia kyllä.
Minuun ehkä vaikuttavinta teoksen antia on kirjailijan
siteeraaman yhden suomalaisen taviksen ajatukset, jotka pohjautunevat myös
suurempiin ajattelijoihin ja papilliseen
koulutukseen. Pohtiessaan uskontoa ja
uskonnollisuutta – tai uskovaisuutta MM lainaa nimittäin ahvenanmaalaista
pappia ja kirjailijaa Kurt Danielssonia. KD puhuu siitä, kuinka ihmisellä on
kolme peruspilaria siitä huolimatta, mikä hänen uskontonsa on. Ne ovat
hengellisyys, luonto ja yhteys toisiin ihmisiin. Jos yksikin niistä turmellaan,
vähätellään ja tuhotaan, ihminen masentuu ja hautautuu turvattomaan yksinäisyyteen.
Minä olen pohtinut kuten MMkin koko ikäni uskonnollisuutta
ja uskomista, myös kirkkoa. Maailman uskontoja, miten ne ovat vaikuttaneet ja
vaikuttavat yhä ja tulevaisuudessakin mm. sotiin. Miksi ihminen tahtoo, että
kaikki uskoisivat juuri hänen uskonnollisiin oppeihinsa Jumalasta tai jumalista.
Miksi toisella on niin suuri huoli toisen sielusta? Pienessä mittakaavassa
perheen kesken (jehovalaiset ja lestadiolaiset hylkäävät lapsensakin, jos nämä
poikkeavat vanhempien ainoaksi oikeaksi kuvitellusta opista) ja suuremmassa mittakaavassa
valtioiden välisissä kiistoissa ja terroristien iskuissa.
Hengellisyys on ihmisen ominaisuus, yksi peruspilari, sen minäkin
olen jo aikaa sitten ymmärtänyt, vaikken ole perinteisessä mielessä lainkaan
uskonnollinen, en ainakaan kirkollinen. Perheeni ja sukuni on aina ollut, nuori
polvi on jo kriittisempi, kun ovat saaneet kasvaa vapaasti. Ovat voineet
muodostaa oman hengellisyytensä itse. Pohja
on selvä. Minulla mm. se, etten arvostele kenenkään uskovaisuutta ja kenenkään jumalaa.
Sama hengellisyys on pojaltaan jokaisessa, niin buddhalaisessa, islamilaisessa
kuin kristillisessäkin uskovaisessa. Kunnioitan jokaista, koska se jokainen on
ihminen, jossa tämä hengellisyys vallitsee, tiedostipa tai tunnustipa hän sitä
itse. Mutta miksi sitä siis pitää
ainoana oikeana, miksi hänen jumalansa on olevinaan se ainoa oikea? Sitä minä
en ymmärrä - enkä hyväksy. (Minut on kasvatettu suvaitsevaksi, vaikkakin
uskonnollisessa kodissa ja siksi minun on vaikeaa sanoa, etten hyväksy jotakin
asiaa. Koska takana on aina jokin syy, jos ihminen terrorisoi tai tekee mitä
tekee. Ymmärrys pitää tulla ensin.) Ymmärrän toki juuri inhimillisenä piirteenä, mutta hyväkettä jokainen kuvittelee olevansa oikeassa, mutta hyväksy en,
koska näen sen, tuon besserwisseriyden vain piirteenä ja rodullisena ominaisuutena.
Siksi jokaisen ihmisen pitäisi myös hyväksyä jokaisen oma jumala, olkoon se
patsas tai ukko taivaassa tai luonto tai kaikkialla leijaileva henki tai mikä
ikinä, mitä maailma on täynnä.
Eikö se, että jumalia ja uskontoja on niin paljon, kerro jo
sitä, että ihmisen rotuun kuuluu tuo turvallisuutta ja lohtua tuova hengellisyys.
Se on laittanut ja laittaa rakentamaan alttareita ja temppeleitä kirjoittamaan
oppeja ja niiden mukana sääntöjä, joiden mukaan ihmisen tulee elää. Ja sen
jälkeen tuomitsemaan niitä, jotka eivät sääntöjäni noudata. Inhimillinen
ominaisuus.
Suomalainen kirkkokin tuskailee hengellisyydestä, lähinnä
sen menetyksestä. Se tekee kaikenlaista houkutellakseen kadotettuja jäseniä,
järjestää hauskoja teemarippikouluja, hyväksyy naisia papeiksi, pitää mukavia iltamia
nostattamaan hengellisiä tunteita, ja vaikka mitä. Kirkon pitää maallistua,
jotta menestyisi tai edes säilyisi. Minusta se on kornia. Siksi, että kuitenkin
Raamattu on ohjenuora ja oppikirja, vaikka siinä sanotaankin, ettei nainen ole
kirkon pää, vaan vain palvelija ja kuuliainen miehelle, ja ettei samaa
sukupuolta olevia voi vihkiä tai edes siunata juridisesti, maallisten lakien
mukaisesti pätevään liittoon ja niin edelleen, mitä kiistoja niitä onkaan,
joita koetetaan ohittaa, jotta kansa pysyisi talossa. Koska kirkolliset häät on
upea juhlava seremonia, myös kirkkoon kuulumattomat ja uskonnottomat tahtovat
kirkkovihkiäiset. Niinpä kirkko suostuu siunaamaan avioliiton ja päätös saadaan
juridisesti päteväksi ja ne upeat juhlavat menot. Niin kävi omalle
tyttärellenikin, kun hän kyllä kuuluu kirkkoon kuten minäkin, mutta hänen
sulhonsa oli lestadiolaisperheen kirkosta eronnut poika. Kirkkohäät pidettiin,
mutta pappi suostui vain siunaamaan. Muuta hän ei voinutkaan tehdä. Minun
mielestäni kirkon käytös on falskia.
Vaikka puhun karkeasti, kunnioitan kirkkoa, katolista tahi
evankelisluterilaista, sama se. Se on hengellisyyden, sen turvapilarin koti.
Joskus, kun puolison papillisen suvun käsityksiä vaikkapa luomiskertomuksesta
eräänä juhannusyönä olen kuunnellut, olen ajatellut erota kirkosta, mokomasta
oikeaoppisuuden temppelistä ja pitää omat turvapilarini, mutta koska puolisoni
on kuulunut voimakkaasti kirkkoon, en ole ottanut edes puheeksi enkä ole
eronnut. Sama se, koska suvaitsen. Voin olla lojaali, koska se muodollisuus ei
minua hetkauta millään tavalla. Vain ehtoolliselle en mene. Se aiheuttaa
puolison suvulle myötähäpeää, mutten välitä siitäkään enää. Olen heidän
silmissään kerettiläinen, kun en lausu myöskään ääneen uskontunnusta. En ole
koskaan pystynyt kumpaankaan. Rippikoulun jälkeen.
Vaikka sanon, että kirkon käytös on falskia, piispat ovat viisaita
miehiä nykyisin. Minulle tulee ilmaisjakeluna, seurakuntaan kuuluvana Kirkko ja
Kaupunki-lehti. Se on mieluisa tuote ja tulokas. Aluksi siksi, että
selaillessani näin tuttuja kasvoja, juttuja tutuista henkilöistä, jopa
sukulaisista, ja siinä julkaistaan Nalle Puh-kokoisille aivoilleni juuri
sopivaa askartelua, nallen älyni kokoista sanaristikkoa. Paljon ristikossa on
kirkollista tietoutta, jota tarvitaan, mutta hallitsen kyllä sitäkin, joskus
omaksikin hämmästyksekseni. Selaan jokaisen numeron tarkasti, ja teen löytöjä. Viimeksi
juuri nyt 21.3. 2024 ilmestyneestä lehdestä numero 5. Nimittäin modernit piispat
ovat tehneet esityksen samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisestä. Vain
yksi esitti eriävän mielipiteensä. Siteeraan suoraan lehden tekstiä.
”Piispainkokous esittää kirkolliskokoukselle, että avioliitto
kirkkojärjestykseen lisätään säännös kahdesta rinnakkaisesta ja yhtäläisesti hyväksytystä
avioliittokäsityksestä. Näistä ensimmäisessä ymmärretään miehen ja naisen
välisenä ja toisessa kahden henkilön välisenä .
Piispat hyväksyivät kirkkojärjestyksen muuttamisesta
ylimääräisessä kokouksessaan 12. maaliskuuta. Yksi piispoista jätti eriävän
mielipiteen, ja lisäksi yksi piispa liitti pöytäkirjaan lausuman päätöksen perusteista.
Jos piispainkokouksen esitys menee läpi
kirkolliskokouksessa, evankelis-luterilaisen kirkon papit saavat oikeuden
valita, kumman avioliittokäsityksen mukaisesti toimivat. Papilla olisi
mahdollisuus toimittaa samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkiminen
tai avioliiton siunaaminen, mutta hän voisi myös pidättäytyä siitä. Samaa
sukupuolta olevien parien oikeus saada kirkollinen vihkiminen säädettäisiin
seurakunnan velvollisuudeksi, ja kirkkoherran tehtäväksi tulisi varmistaa, että
oikeus toteutuu.”
En tiedä, kuinka tarkasti lehti tulkitsi piispainkokouksen
ehdotuksen, mutta jos ihan tarkasti, sen loppu on melko sekava. Hyvää minun
mielestäni on ymmärrys, että avioliitto ei ole pelkästään suvunjatkamistarkoitus,
vaan myös henkilöiden, ei sukupuolten välinen juridinen ja hengellinen turva. Esitys
ei ole mielistelevä ja falski. Siitä huolimatta, piispojen tarkoitusperiä ja
hyvää yritystä kunnioittavaa esitystä arvioidessani olen huomaavinani, että kirkollamme
on hätä. Ei jäsenistään, vaan itsestään. Arvovallastaan, loppujen lopuksi. On
silti mielestäni hienoa, että ihmisten hengellisyyden tarvetta kunnioitetaan ja
siirrytään sukupuolesta henkilöön. Eri juttu on sitten se, mitä varten tuota
kirkollista vihkimystä niin hirveästi halutaan, lähinnä nais-miesparien
taholla. Tuntemukseni on se, että homoparien tarve saada kirkon siunaus on
syvemmin puhtaasti hengellinen tarve
kuin mitä se on heteropareilla. Komeita juhlia (ja ehkä sitä ainoata
tilaisuutta naiselle pukeutua upeaan iltapukuun, joka on useimmiten täysin
kirkon sääntöjen vastainen eli avoimesti paljastava ja siten seksuaalisuutta
tahtomattaankin korostava, silti nykyisin kirkon moitteitta hyväksymä!) ei voi
järjestää ilman kirkkoa! Se nyt on vain
fakta. Pitää tunnustaa, että kirkkomusiikki on mahtavaa, syvälle sieluun
käyvää, hengellisyyden tarvetta tyydyttävää. Myös häitä varten luotu musiikki
tai niissä käytetty musiikki on koskettavaa, euforian aiheuttavaa. Tyttäreni
marssi Charles Marie Widorin Toccatan
tahdissa, kyllä se liikutti ja sen myötä koko seremonia vaikutti ja jäi mieleen
ikuisesti. Vieläkin tulee pala kurkkuun, kun muistan, ja joskus kuuntelen tuon
huiman urkuktoccatan uudelleen ja uudelleen. Olen itsekin soittanut suuria
urkuja ja noita kappaleita. Eikä urkumusiikkia luultavasti olisi ilman kirkkoa.
No, ennakkoluuuloni tukahduttaessani syvennyin hyvää
kirjaan.
