Ennen olivat Grimmin sadut, julmia, kamalia, kyllä kai. Punahilkka,
suosittu lasten iltasatu päättyi siihen, että susi söi sekä isoäidin että
metsästäjän, ja Punahilkka leikkasi vatsan auki ja pelasti ja sitten maha
täytettiin kivillä ja susi hukkui lampeen. Olihan se loppu julmaa. Opettavainen kertomus, jossa kuitenkin pahis sai pahasti palkkansa, nykykäsityksen mukaan liian julmasti.
Mutta mutta, mitä on nyt?
Minulla oli pikku ystävä, joka kirjoitti teini-iässä hurjia
kertomuksia, joissa veri lensi ja pahikset tappoivat hyviksiä ja joskus päin
vastoinkin. Tyttö – hän oli tappavista tarinoistaan huolimatta tosiaankin tyttö
– oli hyvin älykäs ja erittäin taitava kirjoittaja. Koulussakin äidinkieli oli
kymppi. Mutta hän oli jo sairastunut ja hänen diagnoosinsa oli skitsofrenia.
Skitsofreniasta kärsivien sanotaan olevan älykkäitä ja herkkiä. Piti ainakin
tuossa tapauksessa kirjaimellisesti paikkansa. Hänen kertomuksensa olivat niin
rajuja, että niitä ei pystynyt lukemaan kuin sellainen, jolla ei mielikuvitus
toiminut, joka ei pystynyt sielunsa
silmin näkemään kertomusten tapahtumia.
Nyt katselen lastenlasteni suosimia nettipelejä. Näen, että
nehän ovat täsmälleen samanlaisia kuin pikku ystäväni taannoiset kertomukset!
Oliot ovat epäsikiöitä, koneita, eivät eläimiä eivätkä ihmisiä, mutta näyttävät
pedoilta. Kaikki tapahtumat ovat taistelua jostakin. Miekat heiluvat, salamat
räiskyvät, kaupungit hajoilevat, tiet aukeavat rotkoiksi, mitä missäkin ja mitä
milloinkin. Kaiken huippu on se, että kuvaruudun nurkassa saattaa olla kertojahahmo,
etenkin pikkulasten ohjelmapelissä, jossa tuo kertoja naureskelee makeasti, kun
”sankari” tappaa oudot oliot. Jotka sitten jälleen elpyvät ja sankari lähtee
taas tappomatkalleen. Ja selostajaa naurattaa. Tyypin tunne-elämää ei voi
parhaalla tahdollakaan sanoa kovin kehittyneeksi. Ei ainakaan minkäänlaista
empatiaa ilmene.
En voi sille mitään, että näen pikku ystäväni kertomukset melkein
kaikissa tarinoissa, nyt kuvitettuina.
Kun olen enemmän seurannut tuota pelimaailmaa, vakuutun
siitä, että pelien luojat ja laatijat ovat jollain tavalla tunnemaailmalta
kehittymättömiä ja elävät jossain omissa maailmoissa, joihin ei kuulu normaali elämä
saati sen jonkinlaiset lain alaisuudet.
Ei satuihin pidäkään kuulua, mutta jos mennään sairauden
puolelle, sillä saattaa olla vaikutuksensa. Nuo peleiksi muutetut ja luodut
tarinat eivät vaikuta terveiltä. Tietysti asiaa saivarrellen voi kysyä, mitä terve
on, siitä ei kuitenkaan tässä kannata ryhtyä filosofoimaan.
Nyt uskallan kysyä, onko ongelmaksi muuttunutta jengiytymistä
ja väkivaltaa tutkittu sen jäsenten elämänkaarta tutkien? Kun ja jos jäseniä on
saatu kiinni. Mitä he ovat lapsuutensa ajan tehneet, mitä harrastaneet,
minkälaisista kodeista he ovat. Onko niin kuin olen etelän maissa, ei
välttämättä alemmissa yhteiskuntaluokissa, vaan tavallisissa
keskiluokkaisissakin perheissä nähnyt, että perheen televisio on auki, kaikki
huoneen valot sammutettu ja kone on ainut, välkkyvä valonlähde. Miesväki
katselee toimintaelokuvia, lapset pyörivät siinä ympärillä pimeässä, naiset
joko katselevat mukana tai hyörivät keittiössä. Lapset eivät voi pimeässä
huoneessa harrastaa muuta kuin katsoa isän kainalossa hänen suosikkiohjelmiaan.
Ainoa hyvä asia on ehkä tuo läheisyys. Mutta minkä värinen läheisyys?
Kun olen ryhtynyt seuraamaan myös pelien kehittäjiä, he
näyttävät olevan erittäin älykkäitä, mutta tunne-elämältään hyvin lapsenomaisia,
epäempaattisia. Tunne-elämä on mekaanista, suoraan sanottuna köyhää. Tai vaikka
syvääkin, kuten autistisella ihmisellä voi olla. salattu maailma, jota emme
pääse avaamaan emmekä ymmärtämään.
Tekstini on rajua, mutta todennäköisesti melko sattuvaa.
Ainakin, kun vertaan sitä skitsofreniaan sairastuneen pikku ystäväni, nyt jo
keski-ikäisen, vain lääkkeiden avulla selviytyvän psykoosissa enimmäkseen vaeltavan
ihmisen sielun syvyyksiin.
