Katsoin tv-ohjelman DDR:n puoluevallasta, Stasin toiminnasta 1980-luvulla. Ne tuhansien värvättyjen vahtaajien raportoimat mammuttiarkistot tavallisten ihmisten arkielämästä, yksityiskohtainen valvonta, koteihin tunkeutuminen salaa, mielen murtaminen ja vangitseminen. Kohteena olivat ihan tavalliset ihmiset, jotka eivät olleet tehneet mitään muuta kuin halunneet muuttaa pois maasta esimerkiksi Berliinin länsipuolelle. Pieni hotellin työntekijä, joka halusi mennä avioon italialaisen miehen kanssa, joka ei halunnut tulla itä-Berliinin puolelle. Naisesta muuttotoiveineen tuli kansan vihollinen numero yksi, petturi ja terroristi. Tai se muusikko, joka pääsi konsertoimaan lännen puolelle, missä lauloi lastenlaulun piikkilangasta. Sama, joskin paljon julmempi kohtelu vankilaan joutumisen jälkeen hänen kohdallaan.
Tuollainen kohteluhan ei ole mihinkään hävinnyt. Puolue, yksin puolue on ihmisten mielissä edelleen oikeassa. Toisinajattelija on aina väärässä, jopa vihollinen. kaikkialla sama, myös niin sanotusti demokraattisessa, vapaan ajattelun sallivassa Suomessa.
Kun kuuntelee eri poliittisia näkemyksiä omaavien ihmisten keskusteluja, edellinen puoluemielivalta ihmisten mielissä näkyy selvästi. Kun "väärän" puolueen edustaja sanoo ajavansa jotain asiaa, toista puoluemielipidettä edustava leimaa sen halveksivasti "tuon puolueen tyypilliseksi" populismiksi tai oman edun tavoitteluksi tai miksi milloinkin. Mutta jos oman puolueen, sen, jonka piirissä perheessä on kasvanut, sanoo toisessa yhteydessä saman asian, kuulijan mielestä puhuja onkin täysin oikeassa. Kerron hauskan esimerkin, joka ei liity puolueajatteluun, mutta on samaa inhimillistä ominaisuutta.
Tein kahden vuoden projektin eräässä kaupungissa, vedin projektia, jossa koulun opetusmenetelmiä piti muuttaa jokaista oppilasta henkilökohtaisten ominaisuuksien mukaan tukevaksi. Tuolloin oli luotu ns HOJKS, henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma. HOJKS tehtäisiin oppilaille, jotka tarvitsivat erityistä tukea oppimiseensa. Muutaman suuren koulun rehtorit asettuivat vastustamaan jyrkästi, kieltäytyivät ehdottomasti muuttamasta mitään ja kehuivat omaa vanhaa järjestelmäänsä, jossa oppilaan tulee sopeutua opetusmenetelmään ja edetä ryhmän mukaan eikä yksilöllisiä oppimistyylejä tarvitse kunnioittaa. Kyseiset rehtorit kertoivat auliisti, kuinka hienosti heidän kouluissaan edetään ja menestytään. Hauskaa oli se, että yksi noista vastarannan rehtoreista kutsui projektini loppuvaiheessa kokoon oikein seminaarin, jossa halusi esitellä oman koulunsa uudet tuulet. Emme voineet olla kulissien takana naureskelematta, kun hän esitteli täsmälleen saman, jo toteuttamansa kehityssuunnitelman, jonka minä olin esittänyt kaksi vuotta aikaisemmin, ja jota hän oli äärimmäisen aggressiivisesti vastustanut! Inhimillistä, ehkä hiukan raadollista, mutta hyvä niin. Minä ja kaupungin koulutoimen johtoryhmä myhäilimme oikein tyytyväisinä. Hän oli keksinyt asiat ihan itse!
Olinko minä murtanut hänen mielensä, manipuloinut, aivopessyt? Joskus se voi olla positiivistakin. Ehkä...
