Kun on
radikaali, on intelligentti, älykkö. Jaaha!?
Muistan
hyvin 1960-luvun radikaalit. Ne ylioppilaat, jotka kielsivät isänmaallisuuden
ja itsenäisyyspäivän soihtukulkueen. Sehän oli Suomi, joka oli aloittanut talvi-
ja jatkosodan. Lotta oli huora, ja sotaveteraani ei ollut sankari, ei saanut hehkuttaa
tekojaan, rehvastella sotakokemuksillaan. Veteraani ei saanut purkaa sotatraumojaan,
muistojensa tuskaa, se oli rehvastelua.
Kuulun tuohon
ikäpolveen, olin 60-luvun nuori aikuinen. Useimmat Jyväskylän yliopiston opiskelukaverini
olivat niitä, jotka aiheuttivat ihmetykseni. Minun mielestäni – parhaiden
ystävienikin mielestä tuo massa oli vähän älytöntä, ei ajatellut, seurasi vaan
johtajaa. Me olimme hiljainen vähemmistö. He halveksivat ja kielsivät, mielestäni
syyllistyivät syrjintään ja loukkasivat erityisesti vanhempaa sukupolvea. Koska
olivat radikaaleja, uudistusmielisiä, intelligenttejä, älykköjä. Parempia ainakin
kuin he, jotka olivat sotineet. Veteraani, lotta, isä,
isoisä, äiti, mummi. Itsekäs pahantekijä. Konservatiivi oli kirosana.
Veteraanikin oli, saati sitten lotta. Otto Donner sävelsi vasemmistopoliittisia
lauluja, Lapualaisooppera julisti, Kaisa Korhonen lauloi äänellä tutti. Neuvostoliittoa
ylistettiin uudistusmielisenä vapaana valtiona. Ja niin edelleen.
Muistan,
kuinka kurssikaverini sanoi kerran sotatarinoista, ettei niistä kannata puhua.
Eivät olleet mitään sankaritarinoita. Sama nainen selosti äänekkäästi
sankarillista synnytystään. Totesin mielessäni hänen tarpeensa purkaa synnytyskokemustaan
juuri samanlaiseksi, minkä hän ja muut radikaalit kielsivät kovia kokeneilta
isiltään ja äideiltään. Sotatraumoista ei sopinut hievahtaa: hehkutusta,
rehvastelua!
Vaikka
itsekin olin kapinallinen nuori aikuinen, muistan ajatelleeni, että tuo radikaalimassa
oli sopulijoukko, joka meni lauman aatteen mukana ajattelematta omilla
aivoillaan. En voinut arvostaa heitä, jotka hokivat ideologista mantraa, joka
ei ollut ollenkaan omaa älykästä ajattelua, vaan fanaattista uskovaisten hölinää.
Uskovaisia minäkin kritisoin siksi, että heidän ei tarvinnut ajatella itse, he hoitivat
vain itseään toistamalla sokeasti oppejaan. Ja uskoivat olevansa Jumalan valittuja,
yleensä siis vähän parempia kuin muu rahvas. Suorastaan surivat alentuvasti
meitä ja niitä, jotka emme uskoneet. Jotka emme ymmärtäneet. Oikeassa olemisen
totuus on kaikkien uskontojen ominaisuus.
Lainaan Turun
yliopiston kulttuurihistorian lehtori Hanne Koiviston haastattelusta hänen
tehdessään väitöskirjaa 1930-40-lukujen vasemmistointellektuellien
identiteettiproblematiikasta – määrittely pätee ihan kelvollisesti 60-luvun
radikalismiin ja intellektualismiin:
”Käsite intellektuelli tulee ranskan kielestä,
intelligentsija puolestaan tulee venäjän kielestä. Nämä molemmat käsitteet ovat
aikoinaan tarkoittaneet radikaalia pientä ryhmittymää. 1930-luvun ihmiset
käyttivät näitä erilaisia intellektuellijohdannaisia synonyymeinä keskenään. He
eivät nähneet niiden välillä mitään aste-eroja.
Jo 1930-luvulla oli
hyvin monia käsitteitä, joita käytettiin intellektuelleista. Kiinnostavaa on,
että edelleen tänä päivänäkin näitä ihmisiä kutsutaan monilla eri käsitteillä.
Tämä on tietyllä tavalla ratkaisematon asia. Minä olen päätynyt itse siihen, että
teen eron intellektuellin, intelligentsijan, älymystön, jotka kaikki
tarkoittavat suunnilleen samaa, ja sivistyneistön, lukeneiston välillä.
Lähtökohtanani on ollut tutkimieni vasemmistointellektuellien itsensä käyttämä
kahtiajako.
Intellektuelleilla,
älymystöläisillä ja intelligentsijalla oli valtaan nähden radikaali ja kiistävä
suhde. He halusivat kritisoida olemassa olevia olosuhteita, yhteiskuntaa ja
päättäjiä. He halusivat muuttaa maailmaa. Heidän vastapuolellaan taas oli sivistyneistö
ja lukeneisto, joka oli yleensä aika konservatiivista ja halusi säilyttää
kansallisen perinnön. Sivistyneistö ja lukeneisto oli ylipäätään hyvin
kansallismielistä ja isänmaallista. Eli tämä on se iso kaksijako: radikaali ja
konservatiivinen.”
Niinhän se oli ja on
edelleen! Mutta eläköön omat aivot ja ajattelu!
