Lapsen kuolemasta ei selviydy - he syntyivät enkeleiksi.

 

Sisä-Suomen Lehti 22.10.2024/Vierailija

He syntyivät enkeleiksi.

Lapsen kuolemasta ei koskaan kokonaan selviydy.

Nyt yksi äiti, kasvatustieteen tohtori Liisa Ahonen on kirjoittanut kirjan 13-vuotiaan poikansa kuolemasta. On ilman muuta tarpeellista ja arvokasta pohtia surua ja menetystä. Mutta jokin tässä nyt mätti, kun kuuntelin kirjoittajan julistavan tuntuista haastattelua. Kaiketi se, mitä muistoja se toi omista kokemuksistani. En missään tapauksessa vähättele, mutta kuulosti niin kaikkitietävältä. Aivan kuin hän olisi ainoa lapsensa menettänyt äiti ja vanhempi. Suru on toki aina ainutkertaisesti koskettava tunne, jokaisen oma, jakamaton.

Minulta on kuollut kolme lasta. Ensimmäinen oli esikoiseni, pieni poikani Jari Ermo. Sitten kuopus Lauri-poika, vammaisena valmiiksi enkeliksi syntynyt. Myöhemmin vielä lapsenlapsi, 15-vuotias ihana valkotukka Julia muuttui enkeliksi hypättyään sillalta rekan alle Espanjassa. Hänen äidilleen, tyttärelleni tuo suru on oleva elinikäinen vamma. Mitä kokikaan Julian pari vuotta vanhempi sisar, joka joutui tunnistamaan ymmärtämättömän poliisin käskystä siskonsa kolmena kappaleena moottoritiellä? Kuitenkin hän sai kirjoitettua samana syksynä itsensä ylioppilaaksi. Koulun psykologian opettaja piti sisarelle lakkiaisissa oman puheen siitä, kuinka hän tuosta kauhukokemuksesta ja surusta selviytyi – laudatur.

Olen säilyttänyt vuosikausia lehtikuvan 80-luvun Turkin maanjäristyksestä. Kuvassa äiti itkee lohduttomasti kolmen lapsensa vierellä menetystään. Tuo kuva äidistä kolmen pienen ruumiin vieressä on ollut minulle jollain tavalla vertaistukea antava, elämän realiteetit muistuttava ja tunteeni jakava. En ole ainoa, minun kokemuksiani paljon pahempia ovat naiset kautta maailman kokeneet ja kärsineet. En voi kieriskellä omassa surussani, vaikka minulla onkin oikeus surra omiani. 

Surustaan kirjoittanut Ahonen kertoi, että kuolemaa oli perheessä pohdittu usein jo monien kotieläinten menetysten yhteydessä. Samoin on tehty meidänkin perheessä, jossa on ollut koiria, kissoja ja hevosia, kaikki aikanaan menehtyneet. Lapsille oli aina selitetty, että eläimet eivät elä yhtä kauan kuin ihmiset, ja jokaisen kohdalla on käyty ennakkoon läpi kunkin kohtalo. Lapset ovat oppineet suhtautumaan kuolemaan elämään kuuluvana jatkeena.
Silti: lapsen kuolema on aina jäljen jättävä trauma.

 

Hallitus tuhoaa kansallisia aarteitamme.

Apua! Ei kai?!? Hallitus leikkelee kulttuurisista aarteistamme ja ihmisten henkisestä hyvinvoinnista. 

Ylen uutisista: "Tunnetuista museokohteista suljetaan Seurasaari, Hvitträsk, Louhisaari ja Langinkoski." Säästösyistä. 

Hvitträsk on arkkitehtikolmikon Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren itselleen Kirkkonummelle suunnittelema erämaa-ateljee ja asuinrakennus sekä jylhä ihan Kolin vertainen miniympäristö. Toimii nykyisin museona. On kokonaisuutena mahtava virkistysalue. Rakennukset valmistuivat vuonna 1903. https://www.kansallismuseo.fi/fi/hvittraesk

Hvitträsk on kansallinen aarre, helmi, jota kelpaa näyttää ulkomaalaisillekin. Ihana keidas ainutlaatuisine huippumaisemineen, puistoineen, erikoisine ulko- ja sisäarkkitehtuureineen, ei löydy vertaista koko maasta! Kuntoileville nörteillekin sopiva treenipaikka jyrkkine polkuineen ja portaineen. Saattavat ohimennen kuulla honkien huminan (jos ei ole napit korvissa, hah!) ja nähdä kallioiden, järven ja rakennusten kauneuden!  

Jos Seurasaari kuuluu poistoihin (tukileikkauksiin), kertoo täydellisestä ymmärtämättömyydestä. https://www.kansallismuseo.fi/fi/seurasaarenulkomuseo

Kyllä Stora Ensokin tukensa tarvitsee, tietty. Tuotantoa pitää tukea,  jopa maatalouttakin ja varsinkin sitä metsätalouden rinnalla. Mutta nämä kansalliset aarteet tuovat turisteja ja vähän rahaakin ja ovat jo itseisarvo. 

HERRAVIHAPOLITIIKKA ESTÄÄ JULKISEN JA YKSITYISEN YHTEISTYÖN

Hyvinvoinipalvelumme on jakautunut typerästi vastakkaisille barrikaadeille. Julkinen ja yksityinen terveydenhoito olisi helppo synkronoida yhteistyöhön. Mutta vanhan herravihapolitiikka vallitsee ja synkronointi on mahdotonta. Muusta tuo jäyhyys ja kielteisyys ei voi johtua. 

Miksi pääsemme päivystykseen vasta pää kainalossa? Miksi julkisen hyvinvoinnin jonot vain pitenevät? 

Australiassa - missä vanhaa herravihaa ei ole - ystäväni maksaa suoraan kukkarostaan vajaan viissatasen (500€) vuodessa ja valtio subventoi yksityistä. Samoin me Suomessa subventoimme julkista – jokainen meistä verotukseemme piilotettuna, pois tietoisuudestamme. Yksityisestä palvelusta maksavat ne jotka jaksavat, kustantavat kaiken. Niinpä sitten kansa jakautuu. Tutkailin omaa verotustani ja huomasin maksavani yli 900€ vuodessa ko. hyvinvointipalveluista - joita saan todella huonosti. Ystävät neuvovat valehtelemaan mm. hammashoitoon päästäkseen. Niin kuulemma tekevät, on oltava kuolemaisillaan! 
Aussiystäväni voi valita, kumpaan menee, ja maksu on sama tai yksityisessä korkeintaan hyvin vähän isompi. Valtio synkronoi molempien käyttöä. Sairaat eivät pääse liian sairaiksi, kun heti hoidetaan. Se on säästöä! 

Kummankin puolen hoidon ja tutkimuksen kustannukset ovat samat, samat koneet, lääkkeet, vempaimet. Luulemmeko, että julkisella olisi ehkä halvemmat laitteet?
Missä säästetään ja millä hinnalla? Kun joudutaan liian myöhäisiin hoitoihin, sairastaminen tulee kalliimmaksi kuin jos olisi päässyt nopeasti tutkimuksiin. Tiedän läheltä tapauksia, joissa julkisella on määrätty vain lepoa ja buranaa ja sitten, kun vuoden kipuilun jälkeen potilas menee yksityiselle, siellä lähetetään tutkimuksiin, joissa ilmenee vaikkapa pitkälle kehittynyt syöpä. Tuossa myöhäisen diagnosoinnin vaiheessa hoito tulee jo todella kalliiksi.

Esimerkkinä rakennusmiestuttava, joka kävi kipeiden nivusten vuoksi lääkärissä usein, ja aina määrättiin vain lepoa ja buranaa. Lopulta hänen kivuliaat reitensä estivät rakennustyön ja pakottivat yksityiselle vastaanotolle, jossa määrättiin oitis röntgen- ja magneettikuvaukset, verikokeet ynnä muut ja löydös oli pitkälle kehittynyt luusyöpä, jonka sairaalahoito leikkauksineen ja luusiirtoineen kesti toista vuotta ja lopputuloksena oli sairaseläke. Jos turhautunut kustannuspelokas lääkäri olisi heti määrännyt tarkempiin tutkimuksiin, leikkaus olisi ollut hoidettavissa paikallisesti ja työkyky olisi säilynyt. Julkinen aiheutti itse suuret kustannuksensa.

Samanlainen esimerkki on perheessäni pienen poikamme vammauduttua. Paljon samaa kuulee jokainen lähistöltään. Alkudiagnoosia ei tehdä kunnolla.

Tulee miettineeksi, pelotellaanko nuoret terveyskeskuslääkärit erityistutkimusten kustannuksilla niin, etteivät uskalla niihin lähettää? Mm. ”kalliisiin” magneettikuvauksiin ei julkisella palveleva lääkäri uskalla lähettää, vaikka se diagnosointi on usein paljastavin. Uskon nuorten lääkäreiden taitoihin, mutta he eivät voi vastustaa heille määrättyä byrokratiaa. He turhautuvat eikä kannata ihmetellä, että siirtyvät jo senkin vuoksi yksityispuolelle. Sitten kansa haukkuu heitä rahanhimosta.

Sivuhuomautuksena vanhusten palveluista voin mainita, että Ausseissa eläkeläinen saa silmälasit tietyin välein ilmaiseksi, samoin hammashoidon, ja kahdella dollarilla hän voi matkustaa tietyin välein vapaasti koko maan alueella. Ynnä muita etuuksia, joista me vain uneksimme. Ja maksamme piilotettuna verotuksessa ihan saman kuin siellä näkyvästi omasta pussista. Mutta kun meillä vanhaan herravihapolitiikkaan ei mahdu synkronointi julkisen ja yksityisen välillä. Meitä vain manipuloidaan. Oikeasti huijataan.    

 

Väkivalta-käsite määriteltävä uudestaan.

Minä ymmärrän kyllä nuoria ja heidän ahdistustaan, kyllä tässä vähänkin maailman tilannetta ymmärtävä ahdistuu. Mutta ELOKAPINAn mielenosoitukset ovat myös VÄKIVALTAA ja TERRORISMIA. Vallitsee iso ristiriita: koska ELOKAPINAn teot eivät täytä väkivalta-kriteeriä, osallistujia ei voi vangita, ja ollaan jouduttu meidän omaan ihmisoikeusongelmaan, kun heitä nyt on vangittu - tai ainakin oltaisiin tuomitsemassa ko. rankaisuun . Olenkin sitä mieltä, että VÄKIVALTA-käsite pitäisi määritellä uudestaan. 

Kornia, että kapinoidaan mm. ihmisoikeuksien loukkaamista vastaan loukkaamalla itse kansalaisten ihmisoikeuksia!  Sitähän mm työtä tekevien vapaan liikkumisen estäminen on. Ja parlamentti(talo)kin =kansaa edustava laitos oli asiansa väärä osoite. Voi voi!

 

He syntyivät enkeleiksi.

Lapsen kuolemasta ei koskaan kokonaan selviydy.

Nyt yksi äiti, kasvatustieteen tohtori Liisa Ahonen on kirjoittanut kirjan 13-vuotiaan poikansa kuolemasta. On ilman muuta tarpeellista ja arvokasta pohtia surua ja menetystä. Mutta jokin tässä nyt mätti, kun kuuntelin kirjoittajan julistavan tuntuista haastattelua. Kaiketi se, mitä muistoja se toi omista kokemuksistani. En missään tapauksessa vähättele, mutta kuulosti niin kevyeltä. Aivan kuin hän olisi ainoa lapsensa menettänyt äiti ja vanhempi. Suru on toki aina ainutkertaisesti koskettava tunne, jokaisen oma, jakamaton.

Minulta on kuollut kolme lasta, kaksi vauvaa ja yksi lapsenlapsi 15-vuotiaana. Ensimmäinen oli esikoiseni, pieni poikani Jari Ermo. Viimeinen oma lapsi, Lauri-poika, vammaisena valmiiksi enkeliksi syntynyt. Myöhemmin vielä lapsenlapsi, 15-vuotias ihana Julia muuttui enkeliksi hypättyään sillalta rekan alle Espanjassa. Hänen äidilleen, tyttärelleni tuo kuolema ja menetys on oleva elinikäinen vamma. Mitä kokikaan Julian pari vuotta vanhempi sisar, joka joutui tunnistamaan ymmärtämättömän poliisin käskystä siskonsa kolmena kappaleena moottoritiellä? Kuitenkin hän sai kirjoitettua itsensä vain parin viikon päästä ylioppilaaksi. Koulun psykologian opettaja piti sisarelle lakkiaisissa oman puheen siitä, kuinka hän menetyksestä huolimatta selviytyi.

Olen säilyttänyt vuosikausia lehtikuvan 80-luvun Turkin maanjäristyksestä. Kuvassa äiti itki lohduttomasti kolmen lapsensa vierellä menetystään. Tuo kuva äidistä kolmen pienen ruumiin vieressä on ollut minulle kuitenkin sekä jollain tavalla vertaistukea antava, lohduttava, elämän realiteetit muistuttava ja tunteeni jakava. En ole ainoa, minun kokemuksiani paljon pahempia ovat naiset kautta maailman kokeneet ja kärsineet. En voi kieriskellä omassa surussani, vaikka minulla onkin oikeus surra omiani.  

Surustaan kirjoittanut Ahonen kertoi, että kuolemaa oli perheessä pohdittu usein jo monien kotieläinten menetysten yhteydessä. Samoin on tehty meidänkin perheessä, jossa on ollut koiria, kissoja ja hevosia, kaikki jo menehtyneet. Lapsille oli aina selitetty, että eläimet eivät elä yhtä kauan kuin ihmiset, ja jokaisen kohdalla on käyty ennakkoon läpi kunkin kohtalo. Lapset ovat oppineet suhtautumaan kuolemaan elämään kuuluvana jatkeena.
Silti: lapsen kuolema on aina trauma.

Eläkeläiset takaisin Suomeen ruuhkauttamaan sotepalveluja?

 Voisiko semmoinen tyhmääkin tyhmempi uutisointi pitää edes paikkaansa, että ulkomailla asuvien (kansan-)eläkettä ei enää heille maksettaisi? Jos he, vanhat ja monenlaista hoitoa tarvitsevat  tulisivat Suomeen, mikä kustannus maalle siitä koituisi! 
Päin vastoin, meidät loputkin eläkkeensaajat pitäisi toivottaa tervemenneeksi ulkomaille. Säästöhän olisi valtiolle huima. Eivät ulkomailla asuvat käytä suomalaista ruuhkautunutta terveyden- ja sairaanhoitopalvelua, eivät vanhainkoteja, vanhustenhoitoa eikä ylipäänsä mitään kansalaisille tarkoitettua julkista palvelua. Pienelläkin eläkkeellä esim. Espanjassa, Portugalissa tai Thaimaassa - kaiketi tyypillisimmät juuri tämän joukon terveyttä ylläpitävän ilmaston  vuoksi asuttamat maat - tulee halvemmaksi hoidattaa itseään paikalla kuin matkustaa Suomeen palvelua hakemaan. 

Tuollaisella hölmöläisen peiton jatkamista toisesta päästä toiseen päähän leikkaamispolitiikalla kasvatetaan kyllä totisesti sote-menoja. Tiedän jo yhden vanhuksen muutosaikeista kotimaahan huhun vuoksi. Hänen terveydenhoitomenonsa hoituvat nyt asuinmaassa, eläke riittää. Suomeen muutettuaan hän ruuhkauttaa ja maksattaa julkisista palveluista moninkertaisesti. Eläke kansaneläkkeenkin saatuaan ei riitä yksityisiin palveluihin täällä. Käytettäköön siis verovaroja - ohhoh! 

Meitä eläkeikäisiä on valtavasti, miksi meitä pitäisi tulla tänne lisää? 

Radikaaliko intelligentti, älykkö - eläköön ajattelu ja omat aivot!

 

Kun on radikaali, on intelligentti, älykkö. Jaaha!?

Muistan hyvin 1960-luvun radikaalit. Ne ylioppilaat, jotka kielsivät isänmaallisuuden ja itsenäisyyspäivän soihtukulkueen. Sehän oli Suomi, joka oli aloittanut talvi- ja jatkosodan. Lotta oli huora, ja sotaveteraani ei ollut sankari, ei saanut hehkuttaa tekojaan, rehvastella sotakokemuksillaan. Veteraani ei saanut purkaa sotatraumojaan, muistojensa tuskaa, se oli rehvastelua.

Kuulun tuohon ikäpolveen, olin 60-luvun nuori aikuinen. Useimmat Jyväskylän yliopiston opiskelukaverini olivat niitä, jotka aiheuttivat ihmetykseni. Minun mielestäni – parhaiden ystävienikin mielestä tuo massa oli vähän älytöntä, ei ajatellut, seurasi vaan johtajaa. Me olimme hiljainen vähemmistö. He halveksivat ja kielsivät, mielestäni syyllistyivät syrjintään ja loukkasivat erityisesti vanhempaa sukupolvea. Koska olivat radikaaleja, uudistusmielisiä, intelligenttejä, älykköjä. Parempia ainakin kuin he, jotka olivat sotineet. Veteraani, lotta, isä, isoisä, äiti, mummi. Itsekäs pahantekijä. Konservatiivi oli kirosana. Veteraanikin oli, saati sitten lotta. Otto Donner sävelsi vasemmistopoliittisia lauluja, Lapualaisooppera julisti, Kaisa Korhonen lauloi äänellä tutti. Neuvostoliittoa ylistettiin uudistusmielisenä vapaana valtiona. Ja niin edelleen.

Muistan, kuinka kurssikaverini sanoi kerran sotatarinoista, ettei niistä kannata puhua. Eivät olleet mitään sankaritarinoita. Sama nainen selosti äänekkäästi sankarillista synnytystään. Totesin mielessäni hänen tarpeensa purkaa synnytyskokemustaan juuri samanlaiseksi, minkä hän ja muut radikaalit kielsivät kovia kokeneilta isiltään ja äideiltään. Sotatraumoista ei sopinut hievahtaa: hehkutusta, rehvastelua!

Vaikka itsekin olin kapinallinen nuori aikuinen, muistan ajatelleeni, että tuo radikaalimassa oli sopulijoukko, joka meni lauman aatteen mukana ajattelematta omilla aivoillaan. En voinut arvostaa heitä, jotka hokivat ideologista mantraa, joka ei ollut ollenkaan omaa älykästä ajattelua, vaan fanaattista uskovaisten hölinää. Uskovaisia minäkin kritisoin siksi, että heidän ei tarvinnut ajatella itse, he hoitivat vain itseään toistamalla sokeasti oppejaan. Ja uskoivat olevansa Jumalan valittuja, yleensä siis vähän parempia kuin muu rahvas. Suorastaan surivat alentuvasti meitä ja niitä, jotka emme uskoneet. Jotka emme ymmärtäneet. Oikeassa olemisen totuus on kaikkien uskontojen ominaisuus.  

Lainaan Turun yliopiston kulttuurihistorian lehtori Hanne Koiviston haastattelusta hänen tehdessään väitöskirjaa 1930-40-lukujen vasemmistointellektuellien identiteettiproblematiikasta – määrittely pätee ihan kelvollisesti 60-luvun radikalismiin ja intellektualismiin:

”Käsite intellektuelli tulee ranskan kielestä, intelligentsija puolestaan tulee venäjän kielestä. Nämä molemmat käsitteet ovat aikoinaan tarkoittaneet radikaalia pientä ryhmittymää. 1930-luvun ihmiset käyttivät näitä erilaisia intellektuellijohdannaisia synonyymeinä keskenään. He eivät nähneet niiden välillä mitään aste-eroja. 

Jo 1930-luvulla oli hyvin monia käsitteitä, joita käytettiin intellektuelleista. Kiinnostavaa on, että edelleen tänä päivänäkin näitä ihmisiä kutsutaan monilla eri käsitteillä. Tämä on tietyllä tavalla ratkaisematon asia. Minä olen päätynyt itse siihen, että teen eron intellektuellin, intelligentsijan, älymystön, jotka kaikki tarkoittavat suunnilleen samaa, ja sivistyneistön, lukeneiston välillä. Lähtökohtanani on ollut tutkimieni vasemmistointellektuellien itsensä käyttämä kahtiajako.

Intellektuelleilla, älymystöläisillä ja intelligentsijalla oli valtaan nähden radikaali ja kiistävä suhde. He halusivat kritisoida olemassa olevia olosuhteita, yhteiskuntaa ja päättäjiä. He halusivat muuttaa maailmaa. Heidän vastapuolellaan taas oli sivistyneistö ja lukeneisto, joka oli yleensä aika konservatiivista ja halusi säilyttää kansallisen perinnön. Sivistyneistö ja lukeneisto oli ylipäätään hyvin kansallismielistä ja isänmaallista. Eli tämä on se iso kaksijako: radikaali ja konservatiivinen.”

Niinhän se oli ja on edelleen! Mutta eläköön omat aivot ja ajattelu!