He syntyivät enkeleiksi.
Lapsen kuolemasta ei koskaan kokonaan selviydy.
Nyt yksi äiti, kasvatustieteen tohtori Liisa Ahonen on
kirjoittanut kirjan 13-vuotiaan poikansa kuolemasta. On ilman muuta
tarpeellista ja arvokasta pohtia surua ja menetystä. Mutta jokin tässä nyt
mätti, kun kuuntelin kirjoittajan julistavan tuntuista haastattelua. Kaiketi se,
mitä muistoja se toi omista kokemuksistani. En missään tapauksessa vähättele,
mutta kuulosti niin kevyeltä. Aivan kuin hän olisi ainoa lapsensa menettänyt
äiti ja vanhempi. Suru on toki aina ainutkertaisesti koskettava tunne, jokaisen
oma, jakamaton.
Minulta on kuollut kolme lasta, kaksi vauvaa ja yksi
lapsenlapsi 15-vuotiaana. Ensimmäinen oli esikoiseni, pieni poikani Jari Ermo. Viimeinen
oma lapsi, Lauri-poika, vammaisena valmiiksi enkeliksi syntynyt. Myöhemmin
vielä lapsenlapsi, 15-vuotias ihana Julia muuttui enkeliksi hypättyään sillalta
rekan alle Espanjassa. Hänen äidilleen, tyttärelleni tuo kuolema ja menetys on
oleva elinikäinen vamma. Mitä kokikaan Julian pari vuotta vanhempi sisar, joka
joutui tunnistamaan ymmärtämättömän poliisin käskystä siskonsa kolmena
kappaleena moottoritiellä? Kuitenkin hän sai kirjoitettua itsensä vain parin
viikon päästä ylioppilaaksi. Koulun psykologian opettaja piti sisarelle lakkiaisissa
oman puheen siitä, kuinka hän menetyksestä huolimatta selviytyi.
Olen säilyttänyt vuosikausia lehtikuvan 80-luvun Turkin
maanjäristyksestä. Kuvassa äiti itki lohduttomasti kolmen lapsensa vierellä menetystään.
Tuo kuva äidistä kolmen pienen ruumiin vieressä on ollut minulle kuitenkin sekä
jollain tavalla vertaistukea antava, lohduttava, elämän realiteetit muistuttava
ja tunteeni jakava. En ole ainoa, minun kokemuksiani paljon pahempia ovat
naiset kautta maailman kokeneet ja kärsineet. En voi kieriskellä omassa
surussani, vaikka minulla onkin oikeus surra omiani.
Surustaan kirjoittanut Ahonen kertoi, että kuolemaa oli
perheessä pohdittu usein jo monien kotieläinten menetysten yhteydessä. Samoin on
tehty meidänkin perheessä, jossa on ollut koiria, kissoja ja hevosia, kaikki jo
menehtyneet. Lapsille oli aina selitetty, että eläimet eivät elä yhtä kauan
kuin ihmiset, ja jokaisen kohdalla on käyty ennakkoon läpi kunkin kohtalo.
Lapset ovat oppineet suhtautumaan kuolemaan elämään kuuluvana jatkeena.
Silti: lapsen kuolema on aina trauma.
