Ahtaaja - työnantajasi olemme ME!

Onpa aikoihin eletty, kun terroristit voivat säädellä yhteiskuntaelämää. Sitä nimitetään anarkiaksi.

Ahtaajat pyytävät - vaativat - tosiasiassa KULTAISTA KÄDENPURISTUSTA. Onhan aikoihin eletty!
Vaatimalla vuoden palkkaa irtisanomisesta, lakkoilemalla moisen pöyristyttävän vaatimuksen vuoksi he juuri nyt varmistavat irtisanomisensa, koska valtakunta joutuu - joutui jo ensimmäisenä lakkopäivänä - katastrofin partaalle.
Suomi-nimisen pikkuvaltion tavarantoimitukseen ei voi luottaa, tilaukset vähenevät, tavara ei käy kaupaksi, siis kontit seisahtuvat satamiin jo siksi. Ja seuraus: ahtaajien enemmistö jää vaille työtä. Tästäkö pitäisi saada korvaus!
Suoritustason työssä kultainen kädenpuristus aiheuttaa sen, että voi tehdä työnsä hiukan löysästi, vaikeuttaa työtoverien tahtia , vaikka vain vähän, ja saada potkut. Mutta eipä haittaa, vuodessa ehtii kivasti lekotella kaljapullon kaverina vaikka satamassa toisille naljaillen.
Jope Ruonansuun osuu moposketsissään napakymppiin kansamme tilasta ja luonteesta.

Kuka onkaan ahtaajankin työnantaja: me kaikki. Kaverit. Meidänkö pitäisi maksaa siitä, että jäämme pulaan.
Vanha patruunajäänne on antiikinaikuista mennyttä elämää. Sitä ei ainakaan sataman konteista löydy. Metsot, Storaensot, teollisuus- ja maataloustuotanto, kaikki tuotanto, se olemme me.

Tämä työnantaja-duunari-asetelma hämmästyttää, kummastuttaa. Eniten pöyristyttää neuvottelijoiden suhtautuminen. Miksi kukaan ei lyö nyrkkiä pöytään ja sano suoraan, mistä on kysymys. Terrorismista, anarkiasta.
Olen erityisopettaja, ja suuren perheen äiti. Lapsille on laitettava rajat. Työntekijä on kansa lapsi. Ja hyvin infantiililta näyttää.

Arvostan työtätekeviä, aivan kaikkia. Me tarvitsemme toisiamme, lumenlapioijasta suurten linjojen vetäjään ja tuotantokoneistojen vastuulliseen johtajaan.
Minunkin työnantajani olemme me, siis te. Ahtaajatkin. Minun työni on määrännyt valtio ja työtäni kantaa kansakunta, kunta, viime kädessä vanhemmat. Kuntaa tuppaan sanoa työnantajakseni.
Kultaisia kädenpuristuksia en ilkeäisi oppilaitteni vanhemmilta - siis kansalta - pyytää, vaikka lapset loppuisivat, saati jos tekisin työni epätyydyttävästi.