Sisä-Suomen Lehti 22.10.2024/Vierailija
He syntyivät enkeleiksi.
Lapsen kuolemasta ei koskaan kokonaan selviydy.
Nyt yksi äiti, kasvatustieteen tohtori Liisa Ahonen on
kirjoittanut kirjan 13-vuotiaan poikansa kuolemasta. On ilman muuta
tarpeellista ja arvokasta pohtia surua ja menetystä. Mutta jokin tässä nyt
mätti, kun kuuntelin kirjoittajan julistavan tuntuista haastattelua. Kaiketi
se, mitä muistoja se toi omista kokemuksistani. En missään tapauksessa vähättele,
mutta kuulosti niin kaikkitietävältä. Aivan kuin hän olisi ainoa lapsensa
menettänyt äiti ja vanhempi. Suru on toki aina ainutkertaisesti koskettava
tunne, jokaisen oma, jakamaton.
Minulta on kuollut kolme lasta. Ensimmäinen oli esikoiseni,
pieni poikani Jari Ermo. Sitten kuopus Lauri-poika, vammaisena valmiiksi enkeliksi
syntynyt. Myöhemmin vielä lapsenlapsi, 15-vuotias ihana valkotukka Julia muuttui
enkeliksi hypättyään sillalta rekan alle Espanjassa. Hänen äidilleen,
tyttärelleni tuo suru on oleva elinikäinen vamma. Mitä kokikaan Julian pari vuotta
vanhempi sisar, joka joutui tunnistamaan ymmärtämättömän poliisin käskystä
siskonsa kolmena kappaleena moottoritiellä? Kuitenkin hän sai kirjoitettua samana
syksynä itsensä ylioppilaaksi. Koulun psykologian opettaja piti sisarelle
lakkiaisissa oman puheen siitä, kuinka hän tuosta kauhukokemuksesta ja surusta
selviytyi – laudatur.
Olen säilyttänyt vuosikausia lehtikuvan 80-luvun Turkin
maanjäristyksestä. Kuvassa äiti itkee lohduttomasti kolmen lapsensa vierellä menetystään.
Tuo kuva äidistä kolmen pienen ruumiin vieressä on ollut minulle jollain
tavalla vertaistukea antava, elämän realiteetit muistuttava ja tunteeni jakava.
En ole ainoa, minun kokemuksiani paljon pahempia ovat naiset kautta maailman
kokeneet ja kärsineet. En voi kieriskellä omassa surussani, vaikka minulla
onkin oikeus surra omiani.
Surustaan kirjoittanut Ahonen kertoi, että kuolemaa oli
perheessä pohdittu usein jo monien kotieläinten menetysten yhteydessä. Samoin on
tehty meidänkin perheessä, jossa on ollut koiria, kissoja ja hevosia, kaikki aikanaan
menehtyneet. Lapsille oli aina selitetty, että eläimet eivät elä yhtä kauan
kuin ihmiset, ja jokaisen kohdalla on käyty ennakkoon läpi kunkin kohtalo.
Lapset ovat oppineet suhtautumaan kuolemaan elämään kuuluvana jatkeena.
Silti: lapsen kuolema on aina jäljen jättävä trauma.
